Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki
Kansi: Sanna Sorsa
WSOY 2008
182 s.







'

Taisi käydä niin, että minusta tuli Waltari-fani. Olen joskus muinoin lukenut Istanbul-kirjan, mutta siitä en innostunut vallan kauheasti. Toisin kävi, kun aloitin lukemaan Surun ja ilon kaupunkia. Waltarin syntymästä tuli 100 vuotta vuonna 2008, silloin julkaistiin valokuvitettuina uusintapainoksina muutamia hänen teoksiaan, muun muassa tämä.

Waltari kuvaa 1930-luvun Helsinkiä yhtenä huhtikuisena päivänä. Tarinoissa liikutaan aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja tavataan joukko erilaisia ihmisiä. On nuoria ja vanhoja, terveitä ja sairaita, rikkaita ja köyhiä, päämäärätietoisia ja flaneeraajia, unelmoivia ja unelmattomia... Jokaisen kaupunki on erilainen, ja jokaisen päivä on erilainen. Ajan yhteiskuntaa vilkuillaan monesta näkökulmasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi luokkaerosta, kun siitä saadaan sekä rikkaan että köyhän näkökulma. Tai kuinka sairaalassa 12-vuotias poika jakaa huoneen vanhan miehen kanssa - milloin lastenosastot tulivat sairaaloihin? 

Kaksitoista vuotta siitä päivästä - ei, siitä on jo kaksi tai kolme ihmiselämää. Kolme elämää hän on ehtinyt elää siitä päivästä. Nuorena, ruumis väkevänä, henki valppaana, kädet valmiina tarttumaan työhön, mieli täynnä varmaa luottamusta miehisen miehen kykyyn raivata itse oma tiensä. Sellaisena hän lähti. Nyt hän palaa vain kahdentoista vuoden kuluttua hitu harmaata tuhkaa sormissaan - hän palaa, ei omasta tahdostaan, vaan vieraan käskyn pakottamana vieraan voiman määrätessä hänen askeleensa. Hän palaa kasvot sulkeutuneina, kirveenvarsi pistäen repusta näkyviin. Hän palaa vaarallisena, murtuneena ja murheellisena. 

(...)

Kevään armoton valo paistaa yli Helsingin kattojen. Se iskee tulen sataantuhanteen ikkunaan ja saa jäälautoiksi hajonneen, harmaan meren välkehtimään sinisenä. Neljännesmiljoona ihmistä on tuntemattoman miehen ympärillä muutaman kilometrin piirissä hänen nojatessaan aseman graniittipylvääseen sammuneena, voimansa hylkäämänä ja toivottomana. Koko yön hän on valvonut, mutta nyt on voima hyljännyt hänet ja hän on menettänyt tarkoituksensa. Neljännesmiljoona ihmistä eikä hän tiedä, onko näiden joukossa ainoatakaan, joka ottaa hänet vastaan, kuuntelee hänen tuskaansa ja auttaa häntä tekemään elämänsä uudeksi. Sillä yksin hän ei voi, hän on jo puhaltanut veteen kuplansa ja vesi on hajonnut.

Hyvä tavaton miten upeaa kieltä! Myönnän, että Waltari-tuntemukseni on rajoittunut komisario Palmu -elokuviin, enkä ollenkaan osannut aavistaa saavani lukea jotain näin kaunista ja voimallista. Waltari kuvaa ihmisiä tarkasti, tehden heistä eläviä ja lukijalle läheisiä. Kivaa oli myös se, että loppujen lopuksi tarinoiden henkilöt liittyivät jotenkin toisiinsa, kukaan ei ollutkaan yksittäinen sattumanvarainen hahmo vaan kaikille tuli lisää historiaa muiden ihmisten ja heidän tarinoidensa kanssa.

Kaupunki on läsnä mutta vain taustalla, siitä ei ole tehty päähenkilöä (kuten esimerkiksi Jukka Viikilän teoksessa Akvarelleja Engelin kaupungista). Silti kaupunki on jokaiselle hahmolle eri, se tarjoaa kaikille erilaisia mahdollisuuksia ja unelmien kohteita. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Sara, Mila ja Reckon. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta "yhdenpäivänromaani."