Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Otava 2022

509 s. 

1970-luku. Nimetön henkilö lähtee mukaan tutkimusprojektiin, jossa hänen on tarkoitus seurata seitsemää henkilöä. Osa on hänen entisiä koulukavereitaan, osa saman yliopiston opiskelijoita. Heti alusta alkaen päähenkilö kokee ristitiitaisia tunteita. Miten ottaa luontevasti yhteyttä ihmisiin, joista osan kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikausiin, ja osan kanssa pitää luoda kokonaan uusi suhde? Miten saada selville projektiin kaivattavia asioita niin, ettei utele liikaa ja herätä epäilyksiä? Miten pitää hänet palkannut henkilö tyytyväisenä, kun seurattavista ei helpolla paljastu epäilyttäviä asenteita, mielipiteitä ja tuttavia? 

Opintojen päätyttyä päähenkilö pääsee töihin Indonesian suurlähetystöön Helsinkiin. Siellä hänen tehtävänsä on lukea Indonesiaa koskevia uutisia ja tarvittaessa tehdä oikaisuja ja korjauksia lehtiin. Diktaattori Suharto pitää esittää hyvässä valossa ja vankileirit saada näyttämään uudelleenkoulutuskeskuksilta. 

Kaikki tämä alkaa rasittaa päähenkilöä jo liikaakiin. Mutta kun on kerran päätynyt mukaan salaiseen hankkeeseen, siitä ei niin vaan irrottauduta. 

Nyt vasta näin paljon myöhemmin voin myöntää, että liian kauan jatkuneessa seurantatyössä hukkasin elämääni. Vanhat nuoruudenystäväni olin karistanut pois niin että en vain ottanut heihin enää mitään yhteyksiä, en soittanut itse, en mennyt käymään, ja jos he soittivat niin vastailin lyhyesti ja tylysti enkä halunnut kertoa omista asioistani, enkä enää mennyt jos pyydettiin tulemaan. Sitten ei enää pyydettykään.

Jos ihmisellä on pari kolme hyvää ystävää, ja hyviä tuttuja ja melkein ystäviä voi olla ehkä vain alle kymmenen, alkoi minulla olla tuskin yhtään. Heitin vanhat ystäväni pois uusien puolituttujen tieltä ja vaihdoin vieraisiin ulkoa määrättyihin joiden kanssa ei ollut ensin mitään yhteistä. Jouduin vielä valehtelemaan alusta asti koska yritin kaikin tavoin peitellä tehtävääni, kun taas entisille ystävilleni ei ollut koskaan täytynyt valehdella koska ei heidän kanssaan ollut peiteltävää eikä tarvinnut olla koko aikaa varuillaan ettei puhuisi väärin ja vahinkosanoistaan paljastuisi.

1980- ja 1990-luku eivät ole päähenkilölle juurikaan helpompia. Kun hän joutuu lähtemään suurlähetystöstä, on vaikea saada töitä. Lehtien toimituksia pienennetään, eikä freelancer-jutuille ole paljoa kysyntää. Uusia ihmissuhteita syntyy, mutta hänen on vaikea sitoutua keneenkään. On vaikea avautua, vaikea luottaa. Vähitellen mielen valtaa myös pelko, kun lehdistössä aletaan puida 1970-luvun kohorttiprojektia. Nytkö hän paljastuu seurattavilleen? 

Tykkäsin tästä, tarina on hurjan mielenkiintoinen. Pidän siitä, että päähenkilön palkannut taho pysyttelee taustalla, on vähän sellainen näkymätön uhka, joka kuitenkin välillä pistäytyy pinnassa muistuttaen olevansa yhä olemassa. Päähenkilöä muistutetaan ajoittain, että yhteydenottoja seurattaviin pitäisi olla tiheämmin, ja että hänen pitää tehdä työnsä josta hänelle maksetaan. Taustaorganisaatio ilmoittaa myös tietävänsä hänen elämänsä isoista asioista, kuten asuntojen vaihdoista, saman tien. 

Vaikka emme tiedä päähenkilön nimeä, se ei haittaa. On silti mahdollista, paikoin helppoakin ymmärtää hänen ulkopuolisuuttaan ja epävarmuuttaan. Hän joutuu esittämään seurattavilleen läheisempää ystävää kuin mitä on ja näyttelemään yllättynyttä kuullessaan asioista, jotka jo tietää muuta kautta. Samalla hän joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan, ettei paljasta tietojaan. 

Indonesian suurlähetystö tuntui aluksi vähän irralliselta sekä paikkana että päähenkilön työn kannalta. Tuntui, että muuten ajelehtiva päähenkilömme jämähtää sinne hämmentävän pitkäksi aikaa. Uutisten kaunistelu antaa hänelle kuitenkin mahdollisuuden puuttua asioihin edes hiukan. Käännöstekstistä voi jättää jotain pois, jotain muuta voi värittää. Kaiken salailun ja suoranaisen valehtelun keskellä on jotain, mitä hän voi tehdä saadakseen maailman edes hiukan paremmaksi. 

Kirjan 500 sivua eivät ole kevyttä luettavaa, mutta teemat kantavat ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun asti. Mietin samalla, että nykyään seuranta on lisääntynyt valtavasti, joskaan sitä eivät tee ihmiset yhtä paljoa kuin sovellukset, laitteet, bonuskortit ynnä muut. Nyt meitä seurataan koko ajan, itsekin "stalkkaamme" toisia somessa. Eikä kukaan tunne huonoa omaatuntoa. 

En olisi halunnut kantaa enää mitään painavaa. Projektivuosista ja lähetystöstä oli kulunut jo yli vuosikymmen ja sen olisi pitänyt riittää ja mudan makuisen karpin lihan jo kirkastua puhtaammassa vedessä. En olisi halunnut yhtään lisää peiteltävää ja vaiettavaa mistä ei saa puhua, mutta tämä oli nyt tullut minuun yhden lyhyen kävelyn aikana. Yritin ajatella että ei Eia ollut tarkoittanut näin vaan oli vain kertonut sen itsestään ulos ettei sisään painettu nyrjäyttäisi elämää sivuun. 

Stalker-vuodet on luettu myös blogeissa Riippumaton ajattelija ja Kirsin Book Club. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 47.-48, "kaksi kirjaa joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Riitta Jalosen kirjan lukeminen on vielä kesken.