Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

Alkuperäinen teosnimi puuttuu

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar 2022

365 s.

Huh mikä kirja! En muista milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen, järkyttynyt, surullinen, pettynyt, suorastaan pahoinvoiva. On täysin käsittämätöntä, että vielä 2020-luvulla joku maa pidättää vähemmistökansalaisiaan mielivaltaisesti ja sulkee heidät keskitysleireille. Nury Turkel syntyi tällaisella "uudelleenkoulutusleirillä", pääsi lähtemään maasta ja on vuosikausia nostanut uiguurien asemaa esiin. Vasta aivan viime vuosina muu maailma on havahtunut tilanteeseen, mutta on ollut kädetön. Kiinalla on taloudellista valtaa, se on esim. aurinkopaneelien tuottajana ylivoimainen. Ihmisoikeudet tuntuvatkin olevan niin yrityksille kuin poliitikoille paperia, kun halutaan tuutata markkinoille uutta tavaraa ja tienata rahaa. 

Turkel puhuu paitsi omasta kokemuksestaan myös heidän suullaan, jotka ovat lähteneet Kiinasta kauan hänen jälkeensä. Hän tuo esiin myös sen, että Kiina aktiivisesti piilottaa historiaa kansalaisiltaan. Yksi esimerkki on opiskelija, joka kuulee Tiananmenin tapahtumista ensimmäistä kertaa vasta parikymmentä vuotta niiden jälkeen, mentyään Australiaan opiskelemaan. Hänen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä näkemäänsä ja kuulemaansa. 

Kirja on vaikuttava mutta samalla kauhea lukukokemus. Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta asiaa, mutta päädyin lopulta näihin:

CBP:n mukaan lähetyksen epäiltiin olevan "tehty ihmishiuksista, jotka olivat peräisin Xinjiangista Kiinasta, mikä viittasi mahdollisiin ihmisoikeusrikoksiin lasten pakkotyönä ja vangitsemisina."

Se, mistä hiukset olivat lähtöisin, oli ilmiselvää kaikille, jotka olivat nähneet, mitä Xinjiangissa tapahtui. Sadattuhannet uiguurinaiset pitkine, tummine hiuksineen joutuvat leireille ja palaavat kuukausia tai vuosia myöhemmin päät ajeltuina. 

Kysymys kuuluukin, kuinka monen naisen pää on pitänyt ajella, jotta saadaan tuotettua 13 tonnia hiuksia. Ja kyseessä oli vain yksi lähetys, joka jäi kiinni tullissa. Kuinka moni muu pääsi livahtamaan pöytälaatikkoyhtiöiden lävitse ja kolmansien osapuolien kautta, osapuolien, joita kiinalaisyritykset käyttävät piilottamaan pakkotyön hyväksikäytön?

(...)

Tämä on johtanut mainoksiin, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisivat peräisin Amerikan Etelän orjamenneisyydestä. Yritys nimeltä Qingdao Human Resources sanoi nettisivuillaan voivansa toimittaa tuhat 16-18-vuotiasta uiguurityöntekijää, "jotka ovat jo läpäisseet poliittiset ja lääketieteelliset tutkimukset."

"Xinjiangilaisten työntekijöiden hyviä puolia: puolisotilaallinen käsittely, kestävät vastoinkäymisiä, ei henkilöstön vähenemistä [...] Minimitilaus 100 työntekijää!" Ilmoituksessa kerrottiin, että uiguureille tulee tarjota erillinen asuntola kaukana han-työntekijöistä "käsittelyn helpottamiseksi".

Eihän tämä tavallisen kansalaisen vika ole; hän ei välttämättä tiedä tällaisesta mitään ajatellen sitä, kuinka valtio valvoo mediaa ja kaikkea puhelinliikennettä.

Mutta silti, jatkossa olen hyvin tarkka siitä etten osta mitään Kiinassa tehtyä ellei ole aivan pakko. Vaateostoksissa olenkin jo pitempään suosinut kotimaista tuotantoa tai sitten sellaista, missä tuotantoketju on läpinäkyvä (tuotteessa lukee tehtaan nimi ja paikkakunta). Minun panokseni asiaan on vähäinen, mutta pidän siitä kiinni. Maa, joka kohtelee kansalaisiaan yllä olevien sitaattien mukaisesti, ei ansaitse minkäänlaista taloudellista menestystä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 9, "kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä". Kirja joka maasta -haaste saa Kiinan.