WSOY 2025
481 s.
Aloin lukea kirjaa jännityksellä, sillä olin kuullut että se sisältää paljon sotakuvausta ja että väkivaltaa on kuvattu raa'asti ja realistisesti. En kuitenkaan kokenut tarinaa niin hirveänä kuin mitä etukäteen pelkäsin.
Tarinan alussa eletään korona-aikaa. Päähenkilö Kostja asuu Helsingissä ja työskentelee sairaalassa vahtimestarina. Hän on saanut käsikirjoituksen valmiiksi ja toivoo jonkun neljästä suurimmasta venäläisestä kustantamosta julkaisevan sen. Vastaukset, kun niitä alkaa saapua, ovat kuitenkin kielteisiä.
Kostja menee Venäjälle käydäkseen armeijan. Läheiset eivät ymmärrä miksi; hän on kaksoiskansalainen ja ollut jo Suomessa armeijassa. Varusmiesaikana hän ei pääse lomalle, joten hän suostuu sopimussotilaaksi eli kahdeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Kostja ei ole uskonut sodan mahdollisuuteen, mutta eipä aikaakaan kun hänellekin tulee käsky rintamalle.
Liikennevalo palaa punaisena. Yötaivaalla välkkyy, tykkituli jylisee. Ensin miehet koettavat löytää kytkintä, josta puomi saataisiin ylös, sitten sitä koetetaan kammeta lihasvoimin. Joku satuttaa itsensä, kuulen kirosanat. Raja-asemalla palavat valot, lattialla lojuu papereita. Helikopteri lentää matalalta ylitsemme. Etummainen vaunu ajaa puomista läpi. Vedän pään alas ja luukun kiinni.
Periskoopissa näkyy vain ajoittainen välähdys yötaivaalla. Valonvahvistin ei toimi.
Seisomme koko letka tiellä peltojen keskellä. Päivä valkenee, me vain kuuntelemme sotaa. Nousemme jaloittelemaan. Taistelupanssarivaunusta tulee mies, joka sanoo että ei ole ikinä edes laukaissut vaununsa pääasetta. Sama homma, minä sanon. Muumio pistäytyy sanomaan että siviilirakennuksia ei sitten saa turhaan tuhota. Kysymme vettä, mutta Muumiolla ei ole antaa.
Tykkäsin, tämä on todella hyvä! Hohkolla on sotilastausta ja se näkyy uskottavana tarinankerrontana. Pidän siitä, millaisia ristiriitoja kirjassa on. Kostja ja puolisonsa Tanja käyvät ennen sotaa Ukrainassa sukulaisten luona, ja heillä on Suomessa niin ukrainalaisia kuin venäläisiä ystäviä. Sodan aikana Kostja on välillä täysin turtunut ja ryöstelee taloja tai ampuu koiria huoletta, toisinaan hänen moraalinsa herää ja hän estää toisia käyttämästä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Aikamoinen kuilu on myös siinä, kuinka luja usko Kostjalla ja armeijalla on sodan oikeutukseen ja siinä menestymiseen, kun kuitenkin laitteisto on vanhaa ja rikkinäistä ja miehet osaamattomia.
Pidän kerrontaratkaisusta, jossa tarina etenee päiväkirjamaisina lukuina, joista osa on monta sivua pitkiä ja osa puoli sivua. Yhdessä luvussa ollaan yhdessä tilanteessa tai hetkessä, seuraavassa jo jossain toisessa. Sotakohtausten välissä saattaa olla kirjallisuusaiheinen keskustelu tai soitto kotiin. Esimerkiksi 117-sivuinen ensimmäinen kirja sisältää 95 lukua. Lukujen ja kirjojen välit antavat lukijalle pienen tilan hengähtää.
Mielestäni realistisuus on tässä erityisen tärkeä asia. Uutisotsikoissa alkaa olla yhä enemmän droonihyökkäyksiä, joten monelta saattaa unohtua että eivät ne panssarivaunut ja konekiväärit ole mihinkään kadonneet. Ja se on ihan sama osuuko käsikranaatti vai droonin pudottama ammus, ihmisliha ei mahda kummallekaan mitään.
Helmet-lukuhaasteissa tämä menee vuoden 2026 haasteessa kohtaan 44, "kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi" ja vuoden 2025 haasteessa kohtaan 42, "kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja". Esikoispalkintoehdokkuus tuli viime vuonna ja ihan ansaitusti. Kostja puolestaan tekee huonoja valintoja sillä, ettei läheisten kehotuksesta huolimatta järjestä itselleen vapautusta Venäjän armeijasta, vaikka hän on myös Suomen kansalainen. Hän myös vaihtaa lyhyemmän varusmiespalvelukseen pidempään sopimussotilaan tehtävään, minkä seurauksena joutuu rintamalle. Mielestäni huono valinta on myös se, ettei hän luota Tanjaan vaan vahtii tätä mustasukkaisesti.
Volodjan pojat on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Mummo matkabloggaa, Kirjoja hyllystäni ja Savannilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti