Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anni Kytömäki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anni Kytömäki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. helmikuuta 2015

Kirjallinen ilta Helsingissä: Blogistanian palkintojenjako sekä Kirjailijan kanssa - lukupiiri kera Juha Itkosen



















Torstai 26.2. oli yhdenlainen juhlapäivä. Kirsi Kirsin Book Clubista oli organisoinut Blogistanian palkintojenjaon Aleksin Suomalaiseen Kirjakauppaan, haastattelijana toimi Kirjasfäärin Taika. Kiitos molemmille kivasta ja tunnelmallisesta tilaisuudesta :)

Blogistanian Finlandia meni Anni Kytömäen Kultarinnalle, kirjalle jota itsekin äänestin. Kirjailijaa en ollut nähnyt esiintymässä enkä myöskään lukenut montaa haastattelua, joten kuulin monia itselleni uusia asioita. Esimerkiksi sen, että Kytömäki oli kirjoittamassa tarinaa satukilpailuun, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että yhdeksän sivun maksimimäärä oli liian pieni. Hyvä ettei Kytömäki ahtanut tarinaa siihen sivumäärään vaan antoi tarinalle sen tilan minkä se vaati. 


Globalia-palkinnon sai Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Ymmärrettävästi kirjailija itse ei ollut paikalla mutta iloinen yllätys oli kääntäjän saapuminen palkintoa hakemaan. Kaisa Kattelus on tuttu nimi monen kirjan kansilehdeltä, nyt oli kiva kuulla kommentteja kääntämistyöstä. Häneltä oli kysytty ideoita suomennettaviksi kirjoiksi ja hän ehdotti Atkinsonin Jackson Brodie - dekkareita. Kuinka ollakaan, hän sai ne käännettäviksi ja loogisesti myös kääntää muutkin Atkinsonin kirjat. Haastavaa käännöstyössä on Atkinsonin tapa käyttää pitkiä ja polveilevia lauseita. Samalla on oltava tarkkana, että huomaa kirjailijan käyttämät koukut. Ja tietenkin pitäisi saada brittilukijoille tutut kulttuuriset seikat (esim. ruoka, radio-ohjelmat) suomennettua niin että ne koskettaisivat myös suomalaista lukijaa.


Blogistanian Kuopuksen sai Jenna Kostetin Lautturi. En ole sitä vielä lukenut mutta siitä on näkynyt kiittäviä blogiarvioita. Lohjan kirjastoon sitä ei ole hankittu ollenkaan mutta ehkä Lukki-alueelta muualta löytyy. Jos ei niin sitten on käännyttävä muiden kirjastojen puoleen. Luin aiemmin Kostetin blogikirjoituksen, jossa hän oli hyvin hämmästynyt ja iloinen voitostaan. On todella hienoa, että pienen kustantamon esikoiskirjailija tuli huomioiduksi tällä tavalla. Palkintojen jaossa Kostet tuntui vieläkin hiukan hämmentyneeltä ja tietysti edelleen iloiselta. 


Tieto-palkinnon voittaja Minna Maijala oli sairastunut eikä päässyt paikalle, harmi! Hän oli lähettänyt tervehdyksen, jonka kustantajan edustaja kävi lukemassa. Herkkä, hellä, hehkuvainen on elämäkerta Minna Canthista, ja esittelyn perusteella haluan lukea sen. Kirja kuulemma näyttää Canthista myös sen inhimillisen puolen, ei vain tiukkaa naisasianaista. 

Palkintojenjaosta suuntasin Kirjailijan kanssa - lukupiiriin. Vieraana oli tällä kertaa Juha Itkonen, jonka teos Ajo oli keskustelussa. Osallistujia oli tusinan verran. Lukupiiri pidettiin Helsingissä Nuoren Voiman Liiton tiloissa, kiitos järjestäjille!




Kuten aiemmin Joel Haahtelan kanssa, tässäkin lukupiirissä oli todella mukava ja lämmin tunnelma. Alkuun lukupiirin emäntä Meri Savonen haastatteli Itkosta, ei pelkästään kirjasta vaan myös kirjailijan työstä ja kirjailijuudesta. Sen jälkeen käytiin keskustelua kirjasta. Toki sai kommentoida ja kysyä myös haastatteluosion aikana. 


Oli mielenkiintoista kuulla Itkosen kommentteja, aiheet vaihtelivat kirjoittamisprosessista kirjallisuuskritiikkiin. Kirjoitustyötä hän tekee työhuoneella; vaikka kirjoittamiseen on olemassa sille pyhitetty tila on siirtyminen arkielämästä fiktion maailmaan kivuliasta. Aina kirjoittaminen ei suju, mutta joskus päällä on flow-tila. Itkonen kertoi olevansa kirjoittaja, joka tyhjentää päänsä kerralla ja palaa tekstiin vasta kun on kirjoittanut päänsä tyhjäksi. Jos tekstiä on ehtinyt kertyä paljon, on alkuun tehty vierasta itsellekin. Kun vauhti on kova, on mahdotonta muistaa lausetasolla mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. 


Lukupiiriläisten kommentit kirjasta olivat varsin erilaisia. Koska kirjassa on useita päähenkilöitä, oli luonnollista että eri ihmiset samaistuivat eri henkilöihin. Joku tykkäsi henkilöstä jota toinen ei ymmärtänyt ollenkaan. Kaikkien inhokkia Kerttua ymmärrettiin; hänen käytökselleen on syy. Myös muiden toiminnan syistä keskusteltiin. 

Yhtä mieltä oltiin siitä, että vaikka Ajo on sävyltään surullinen niin se ei kuitenkaan ole synkkä. Juuri oikeisiin kohtiin on heitetty hyppysellinen huumoria tai toivoa, joten ankeus ei pääse valtaamaan alaa. Todettiin myös että kirjassa on monia käännekohtia, jotka herättävät lukijan mielikuvitusta. Entä jos Onni olisi mennyt halaamaan Heljää eikä vain miettinyt sitä? Entä jos Heljä olisikin juonut pullakahvit Marjan kanssa? Miten kohtalo olisi kääntynyt, miten tarina olisi muuttunut, jos?

Hauska kysymys oli se, kun yksi lukupiiriläinen tiedusteli eikö Itkosta ärsytä kun naisjoukko ruotii hänen kirjaansa. Vastaus oli että se ei ärsytä ollenkaan. Päinvastoin. Itkonen sanoi olevansa iloinen tällaisesta tilaisuudesta, jossa kirjailija pääsee lähelle lukijoita ja saa kuulla uusia tulkintoja ja kokemuksia kirjasta. Onhan totta, että tällaisessa on aivan erilainen vuorovaikutus kuin kirjamessuilla tai muussa tilaisuudessa, jossa yksi haastattelee kirjailijaa ja yleisö kuuntelee.

Itkonen kuulee kommentteja kirjastaan. Taustalla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Laura Serkosalo.
 
Vielä en tiedä, milloin on seuraava lukupiiri ja kuka siellä on vieraana. Jos vain aikataulu sopii niin aion osallistua taas, ovat nämä niin kivoja tilaisuuksia. Teekin oli oikein hyvää :)



sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014
644 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale








Huh huh.

Vetkutin aika pitkään Kultarinnan aloittamista, olin kuullut monelta taholta että se on hyvä mutta vaatii aikaa. Lukeminen kestikin kauan, luin kirjaa pienissä pätkissä, yhteensä ainakin parin kuukauden ajan. Oikeastaan siihen on kaksikin syytä. Tarinan tapahtumat vaativat sulattelua, toisaalta en halunnut päästä loppuun vaan halusin jatkaa lukemista aina vaan.

Kirja on sivumäärältään runsas ja tarina on painava. Se kattaa vuodet 1919-1937. Siinä seurataan Erikiä, poikaa joka kasvaa aikuiseksi, kasvaa isäksi, seurataan Erikin tytärtä Mallaa, joka kasvaa aikuiseksi sekä isän lähellä että kaukana tästä. Heitä yhdistää metsä, ei tietty metsä vaan mikä tahansa suomalainen metsä, paikka jossa saa hengähtää, saa olla vapaa, saa elää hetkessä. Metsien vaarat eivät ole vaaroja Erikille ja Mallalle, ne ovat heille tuttuja, oikeastaan ystäviä. Metsä on heille suoja, koti. 

Muita henkilöitä on, mutta he jäävät Erikin, Mallan ja metsän ulkopuolelle, Joelia lukuun ottamatta. Joel on osa metsää, metsän henki, hän sulautuu sinne. Muille metsä on joko yhdentekevä tai, kuten Erikin isälle - keino ansaita rahaa. He pitävät Erikiä ja Mallaa omituisina, he eivät voi käsittää mikä näitä vetää metsään, tiettömille taipaleille, soille, karhujen reviireille, hankien eristämiksi. Erik ja Malla kuitenkin kulkevat omia polkujaan, yhdessä ja erillään. Metsä antaa heille - ja Joelille - jotain, mitä he eivät ihmisiltä saa.

Hän ei kuitenkaan nouse vaan katsoo minua, kuoppaposkien päällä varjot, silmissä vedenkalvo. Lasken käteni hänen olkapäälleen. Se on lämmin ja sileä ja jännittyy, kun hän vetää minut lähemmäs. Iho tuoksuu neulasilta, kaarnalta, pihkalta ja hieltä. Yöpaitani odottaa pestynä ja laskostettuna penkillä. En vielä pakkaa sitä mukaan, varmuuden vuoksi, on oltava syy palata.

Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky talitiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaan vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä.

Pidin kirjasta valtavasti, se on yksi parhaista ikinä. Luontokuvausta on todella paljon, tietenkin, koska metsä on niin hallitsevassa osassa. Minun makuuni sitä ei ollut yhtään liikaa, päinvastoin, nautin siitä suunnattomasti. Osittain kiehtovuus saattaa johtua siitä, että oma luonnontuntemukseni on tyyliä "tiedän kumpi on varis ja kumpi harakka", on siis kiinnostavaa lukea mitä kaikkea ihan tavallisessa metsässä on. 

Kirja on mielestäni merkittävä myös siksi, että se on esikoisteokseksi hyvin valmis. En keksi mitään, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Tarina on ehjä, kokonainen, jättäen kuitenkin joitain asioita lukijan tulkittavaksi. Vaikka tarina on hurjan pitkä, "painavaa asiaa", se ei ole liian raskas lukea. Suosittelen kuitenkin varaamaan riittävästi lukuaikaa, kirjaston kirjan viikon laina-aika on varmasti liian lyhyt, jotta kirjaan pystyy paneutumaan sana kerrallaan ja siitä saa kaiken irti.