Karin Erlandsson: Koti

 

Karin Erlandsson: Koti

Ruotsinkielinen alkuteos Hem (2021)

Suomentanut Katariina Kallio

Kansi: Fredrik Bäck

S&S 2022

287 s. 

Kymmenen naista Ahvenanmaalla, 800-luvulta 2010-luvulle ja lopuksi tuhansia vuosia taaksepäin. Kymmenen vahvaa naista, joita elämä koettelee mutta jotka jatkavat eteenpäin. Meri antaa ja meri ottaa, niin on aina ollut eikä sille mitään mahda. 

Useimmiten se on mies, joka lähtee merelle, jättäen naisen (ja lapset) odottamaan. Palaako mies takaisin? Poissaolo kestää viikkoja tai kuukausia; palaako mies samana kuin lähti? Tulevaisuus ulottuu paluuseen asti, sitten alkaa uusi tulevaisuus. 

Vuosisatojen aikana saarella tapahtuu kaikenlaista. Rakennetaan Jomalan kirkko, paetaan venäläisiä merelle ja ruotsalaisia metsään, odotetaan poikaa tai isää, tanssitaan laiturilla... Yhden tarinan luettuaan ei voi tietää, mitä seuraavassa tapahtuu; ne ovat erilaisia keskenään mutta niissä on tunnelma, kielellinen kauneus ja kivi, jotka sitovat ne yhteen. 

Miehen mentyä Amanda istahti saliin ja katsoi merta. Sen pinta oli niin sileä, että näytti kuin salin lattia olisi jatkunut ulos. Millaista sitä olisi koskea, painuisiko käsi pinnan alle vai olisiko pinta jähmettynyt? Ehkä meri oli tosiaan muuttunut lattiaksi, ehkä hän voisi vain kävellä sen yli ja hakea Svenin kotiin. 

Samassa hänelle tuli kiire, ei ollut aikaa edes lattialle pudonnutta esiliinaa poimia, kun hän sujautti kengät jalkaan ja meni puolijuoksua kalliota pitkin alas. Rannassa hän kokeili varpaalla veden pintaa. Varvas upposi saman tien.

Ei ollut meri muuttunut lattiaksi. 

Hän kyykistyi ja viisti pintaa kämmenellään, niin läheltä, että tunsi viileyden, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että käsi olisi kastunut. Lähetä Sven kotiin luokseni, hän kuiskasi. Tuo hänet kotiin. 

Hän silitteli pintaa edestakaisin. Polvia särki ja selkä väsyi, mutta hän jatkoi meren silittelyä ja hiljaista puhettaan. 

Minulle tämä oli aivan täydellinen kirja, paras jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tarinat ovat  ajallisesti pieniä hetkiä hahmojen elämästä mutta samalla kokonaisia maailmoja. Ne ovat samaan aikaan äärettömän kauniita, todella koskettavia, välillä haikeita ja surullisia mutta myös toivonpilkahdusten valaisemia. Kaunis ulkoasu kruunaa paketin. Hieno, hieno lukuelämys! 

Kirjan lopussa on lyhyet selitykset, joissa kerrotaan tarinoiden taustalla olevista tositapahtumista. Niitä oli mielenkiintoista lukea. Tein niin, että luin ensin yhden tarinan selityksineen, sitten seuraavan. Joku muu tekee ehkä toisin. 

Koti on luettu myös blogissa Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan". Jos kohdat eivät olisi olleet jo täynnä, olisin voinut laittaa tämän esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja" tai 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". 

Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haaste saa minulta neljännen luetun teoksen. 

Romy Hausmann: Lapsikulta

 

Romy Hausmann: Lapsikulta

Saksankielinen alkuteos Liebes Kind (2019)

Suomentanut Veera Kaski

WSOY 2022

365 s. 

Kun luin Lapsikullan esittelyä, mieleen nousi Emma Donoghuen Huone. Vankina elävä äiti lapsineen, pako ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Pelottava ulkomaailma ja se, miten se koetaan lapsen näkökulmasta. Eroja kuitenkin on, esimerkiksi lasten iässä ja siinä kuinka paljon muita ihmisiä tarinoissa on mukana. 

Lena elää vankina metsämökissä. Ovi on lukossa, ikkunat peitetty. Hänet on pakotettu perheenäidiksi, tuntemattoman miehen ja hänelle vieraiden lasten kanssa. Kun hän pääsee pakoon, asiat tuntuvat ratkeavan. Vaan toisin käy. Hausmann kieputtaa juonikuviot niin oveliksi, että lukija hämmästyy yhä uudelleen. 

Tarinaa kerrotaan Lenan, 13-vuotiaan Hannahin ja Lenan isän Matthiaksen kautta. Matthias on etsinyt tytärtään 14 vuotta, ja kuullessaan tuntomerkkeihin sopivasta naisesta hän innostuu. Jokin kuitenkin mättää. Onko Lena muuttunut niin paljon vuosien myötä, että hän sekä näyttää että ei näytä tutulta? Hannah sen sijaan näyttää samalta kuin Lena nuorena, joten Matthias suuntaa energiansa tähän. Vaan miten saada yhteys lapseen, joka on elänyt koko elämänsä eristettynä? Hannah on kuin tietosanakirja, joka kertoo aikuisille hämmästyttävän yksityiskohtaisesti monista asioista, samalla analysoidessaan viiltävästi elämäänsä ja sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia, 

"Voisimmeko me soittaa jollekulle? Sinun isällesi vaikka? Muistatko teidän puhelinnumeron ulkoa?"

Pudistan päätäni. 

"Sinulla varmaan on isä?"

Nyökkään. 

"Ja hän asuu teidän kanssanne, sinun ja äidin?"

Nyökkään uudestaan. 

"Kyllähän meidän pitäisi soittaa hänelle. Hänen täytyy saada tietää, että äiti joutui onnettomuuteen ja te olette täällä sairaalassa. Isäsi on varmasti kamalan huolissaan, kun teitä ei kuulu kotiin."

Väkänen oikealle, suoraan, väkänen vasemmalle, suoraan, taas väkänen vasemmalle, niin kuin vänkyrä salama. 

"Kuulehan, oletko sinä joskus ennen ollut sairaalassa? Tai onko äiti ollut joskus ennen sairaalassa, tässä sairaalassa vaikkapa? Voitaisiin katsoa meidän huippuvälkyltä tietokoneelta, löytyisikö sieltä teidän puhelinnumero."

Pudistan päätäni.

"Avohaavoja voi hätätapauksessa sterilisoida myös virtsalla. Virtsa desinfioi, tyrehdyttää verenvuotoa ja lievittää kirvelyä, loppu."

Ruth-sairaanhoitaja tarttuu käsiini. "Kuulepas Hannah, minä taidan keittää meille teetä. Ja sitten me kaksi rupatellaan ihan kaikessa rauhassa. Miltä kuulostaa?"

Tässä on kerrankin psykologinen trilleri, joka on minun makuuni oikeasti jännittävä ihan loppuun asti. Kliseet pysyvät poissa ja juonessa riittää yllätyksiä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monissa heistä on pelottaviakin piirteitä. Tunnelma on ahdistava, lukija saa pureskella kynsiään ihan urakalla. 

Kirjasta ei voi kertoa kovin paljoa paljastamatta juonesta olennaisia asioita. Siksi suosittelenkin tarttumaan siihen itse. 

Lapsikulta on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Audrey Magee: The Colony

 

Audrey Magee: The Colony

Faber 2022

376 s. 

Olen aiemmin lukenut Audrey Mageen Sopimuksen, joka on hyvin erilainen verrattuna uuteen The Colonyyn. Yhteistä on oikeastaan vain se, että tarina etenee pitkälti dialogin varassa. The Colonyssa dialogia ei ole erotettu muusta tekstistä lainausmerkeillä tai viivoilla, vaan sisennyksellä. Lisäksi keskustelu etenee usein yhden rivin mittaisilla lausahduksilla. 

Tarina sijoittuu 1970-luvulle, nimettömälle irlantilaiselle saarelle. Eräänä kesänä sinne saapuu englantilainen herra Lloyd, taiteilija joka haluaa ikuistaa saaren ja saarelaiset piirustuksiinsa ja maalauksiinsa. Jo monetta kertaa saarella on ranskalainen herra Masson, lingvisti joka tutkii iirin kieltä ja tekee kaikkensa auttaakseen kielen säilymistä. Näiden kahden kohtaamiset ovat täynnä kitkaa, sillä heillä on varsin erilaiset käsitykset siitä mikä saarella on tärkeää, olennaista, raportoimisen arvoista.

Saarelaiset itse seuraavat vierailijakaksikon tekemisiä sekä uteliaina että ärsyyntyneinä. Kaikkein eniten tapahtumia kuvataan nuoren Jamesin silmin, teinipojan joka haluaa lähteä saarelta pois. Hän on menettänyt merelle isänsä, setänsä ja isoisänsä, eikä suostu astumaan veneeseen saati kalastamaan. Hänen tehtävänsä on pyydystää jäniksiä. Lloydin opissa hän saa kosketuksen taiteeseen, kuten saa hänen äitinsä Mairéadkin. Taide on kuitenkin sellainen asia, joka muiden mielestä sopii vain muukalaiselle, ei saaren omalle väelle. Haaveilla voi hetken, mutta saaren karu arki palauttaa nopeasti maan pinnalle.

Tarinan väleissä on pieniä pätkiä informatiivista tekstiä, jossa kerrotaan Irlannin kahakoissa tehdyistä iskuista ja niiden kuolonuhreista. Protestantit ja katolilaiset tappavat toisiaan niin ampuma-asein kuin pommein, kuolema korjaa niin nuoria kuin vanhoja. Manner tuntuu kaukaiselta, mutta vähitellen tapahtumat saavuttavan saaren radion välityksellä. 

Lloyd shook his head.

    Francis doesn't bother me, James. But as her son, what do you think?

    I'm irrelevant. 

    How can you be?

    I have my life, she has hers.

    That's very grown up of you. 

    Is it? She stays out of my head, I stay out of hers. 

Lloyd shrugged. 

    I never managed that with my mother. 

    Maybe you had a big house. In a little house on a little island you have no choice. 

    There might be some truth in that. 

    Is she still alive? 

    Yes, both my parents are, though I see them seldom. 

    And your wife? When do you see her?

    You ask a lot of questions, James. 

    You know everything about us. My turn to ask you. 

Tykkäsin tästä, saaressa ja saarelaisissa on karuista olosuhteista huolimatta jotain tavattoman viehättävää. Ihmisillä on sanoissa kaipuu pois, mutta samalla he ovat juurtuneet saareen niin että lähteminen on vaikeaa. Meri on vienyt rakkaita, mutta elämä jatkuu. 

Tarina on myös todella koskettava. Saaren vanhimmat asukkaat ovat täysin iirinkielisiä, ja herra Masson pelkää että aikanaan näiden kuoleman myötä kieli saa yhä pienemmän merkityksen saarella.  Mairéad on menettänyt miehensä - ja veljensä ja isänsä - merelle, ja yhä vain hän kävelee rantakallioilla toivoen löytävänsä tämän. Saaren ulkopuolinen maailma on olemassa, mutta se on enemmän pelottava kuin kiinnostava paikka. Maailman pahuus pysyköön siellä, pois saarelta. Lloyd ja Masson tuovat tuulahduksen ulkopuolisuutta, mutta he viipyvät vain kesän, maksavat ylläpidostaan ja syksyn tullen matkustavat pois; heitä siis siedetään.

Myös Kirjaluotsi on lukenut The Colonyn.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2022". Kirjoja ulapalta -haaste saa kolmannen luetun kirjan. 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 

Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa. 

Lucy Foley: Avain

 

Lucy Foley: Avain

Englanninkielinen alkuteos The Paris Apartment (2022)

Suomentanut Elina Koskelin 

Otava 2022 

408 s. 

En tiedä onko hyvä vai huono asia lukea kerrostaloasujana kerrostaloon sijoittuvaa psykologista jännäriä, kirjaa jossa kaikki talon asukkaat ja tapahtumat ovat outoja. Luettuani aloin miettiä, että onneksi meidän talossa on yhden sijasta kolme rappua, kerroksissa enemmän kuin yksi asunto ja naapuritkin varsin mukavia siltä osin kuin mitä heitä olen tavannut pihassa ja rappukäytävässä :D 

Tarina alkaa Jessin saapuessa Pariisiin veljensä Benin luo. Kummallista kyllä, Ben ei olekaan kotona. Missä hän on? Avaimet, lompakko ja Vespa ovat tallella, joten minne hän on mennyt ja miksi? Entä miksi talon asukkaat välttelevät tai jopa kieltäytyvät puhumasta Benistä? 

Jess saa etsintään avukseen Theon, sen lehden päätoimittajan johon Ben on kirjoittanut arvosteluja. Pieni pala kerrallaan he saavat arvoitusta kerittyä auki. Matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä ja vaarojakin. Jess on kuitenkin päättäväinen, hän aikoo etsiä Benin, olkoon tämän naapurit ja talon portinvartija kuinka vastentahtoisia tahansa. 

Portti kolahtaa kiinni tytön takana. Hän kuvittelee majailevansa normaalissa talossa. Paikassa, joka seuraa normaaleja sääntöjä. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin hän on lusikkansa tuikannut. 

Mietin Madame Meunierin ohjeita. Tiedän, ettei minun auta kuin totella. Minulla on liian paljon pelissä, jotta voisin kapinoida. Kerron hänelle, että tyttö on juuri lähtenyt, kuten hän pyysi. Kerron myös, milloin tyttö palaa. Kuin tottelevainen henkilökunnan jäsen ainakin, mikä olenkin. En pidä Madame Meunierista, kuten olen jo tehnyt selväksi. Mutta uuden tytön saapuminen on pakottanut meidät liittolaisiksi. Tyttö on nuuskinut paikkoja. Kysellyt kysymyksiä asukkailta. Ihan niin kuin Benjaminkin. Tyttä ei saa vetää huomiota tänne. Benjamin halusi tehdä niin. 

Minun on nimittäin suojeltava tiettyjä asioita täällä. Ja se tarkoittaa sitä, että en voi koskaan luopua tästä työstä. Ihan viime aikoihin saakka oloni on ollut täällä turvallinen. Sillä näillä ihmisillä on salaisuuksia. Ja minä tiedän niistä. Tiedän liikaa. He eivät voi hankkiutua minusta eroon. Enkä minä pääse heistä eroon. 

Tykkäsin tästä, talon kieroutunut ilmapiiri tekee tunnelmasta jatkuvasti jännitteisen ja uhkaavan. Talon asukkaista paljastuu yllätyksiä, ja mitä enemmän Jess saa heistä selville sitä pelottavammaksi heidän käytöksensä muuttuu. Sitä paitsi talo itsessään on karmiva, suljettuine portteineen, ruokahisseineen, piilotettuine portaikkoineen, kellareineen. 

Monet psykologiset trillerit ovat minun makuuni tylsiä, mutta Avain on poikkeus. Se on koko ajan niin pahaenteinen, että jännitystä riittää ensimmäisiltä sivuilta loppuun asti. Kannessa Alex Michaelides sanoo kirjaa klaustrofobiseksi, sitä se todella on. Ihan normaalin oloiset tapahtumat ja kohtaamiset muuttuvat usein pelottaviksi. Lukijana tuntee olevansa talon vankina. 

Tänään olin kyllä varsin helpottunut, kun en tavannut ketään naapuriani käydessäni pariin kertaan ulkona :D

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 10, "kirjan nimi on mielestäsi tylsä". Ehkä olen vähän tyhmä, mutta en tajua mihin avain viittaa. Käyntikorttiin? Jessiin arvoituksen selvittäjänä? Mielestäni alkuperäinen nimi on suomennosta parempi.

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

 

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut. Kahden saaristotutkijan melontaseikkailu Pentti Linkolan jäljillä

Kansi Tuomo Parikka

Nemo 2022

377 s.

Kesällä 1974 Pentti Linkola perheineen souti saaristossa tuhannen kilometrin lintulaskennan. Vajaat 30 vuotta myöhemmin kesällä 2020 Sanna-Mari ja Panu Kunttu seurasivat Linkolan reittiä meloen, samalla oman lintulaskennan tehden. Heillä oli käytössään sekä Linkolan reittikartta että muistiinpanot, joten seitsemän viikon matkalla he pystyivät havainnoimaan maiseman ja eliöstön muutoksia. Todella moni asia on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa. Monet lintulajit ovat vähentyneet radikaalisti, toiset lisääntyneet. Rantoja on hakattu auki mökkiasutusta varten tai ne ovat kasvaneet umpeen. Kaikenlainen vesiliikenne rahtilaivoista vesiskoottereihin on lisääntynyt reippaasti. 

Vaikka retkellä oli tavoite, myös itse matkanteko oli tärkeää. Kun kaksi luonnontutkijaa ja luonnonrakastajaa lähti vesille, oli kaikki suunniteltu viimeisen päälle. Mutta kuten retkillä on tapana käydä, yllätyksiä riitti. Neuvokkuutta tarvittiin niin sonnilauman lähestyessä telttaa kuin vetoketjun hajotessa. Toisinaan oli liukas lähtö joko huonon tai hyvän sään takia. Aikataulu oli tiukka, mutta hyvät päivät antoivat pelivaraa. Meri, tuuli ja ukkonen kun ovat tekijöitä, joiden kanssa ei leikitä. Kokeneet melojat osasivat antaa olosuhteille tilaa eivätkä lähteneet koettelemaan taitojaan liikaa. 

Vaikka Utön ja lähiseudun vaikea kurtturuusutilanne huolestuttaa meitä, on käynti saarella ollut onnistunut. Sosiaaliset kontaktit muiden ihmisten kanssa ja mielenkiintoiset juttuaiheet saavat meidät hyvälle tuulelle. Kun kuulumiset on vaihdettu, linnut laskettu ja vesi- ja ruokatäydennykset hankittu, intoilemme valmiina jatkamaan matkaa Kökarin puolelle. Tuuli, joka on meitä kiusannut jo riittämiin, laantuu ja meri kutsuu melomaan. Aamuyön herätyksen ja Gaddarnoilta Utöhön tapahtuneen ylityksen jälkeen nukuimme vain parin tunnin päiväunet. Myöhäisestä iltapäivästä huolimatta olemme uutta puhtia täynnä. Haluamme päästä ylittämään maakuntarajan ja siirtyä saaristoltaan erämaisemman Ahvenanmaan puolelle. Se tuntuu henkisesti eräänlaiselta virstanpylväältä retkellämme. 

Jatkamme Utöstä melontaa Ahvenanmaan puolelle alkuillan vienossa valossa vielä hyvän tovin. Ohitamme Kårharun lintuluodon, jonne Linkolat olivat hakeutuneet myrskyltä turvaan. Silloin saarella oli mahtava sadan selkälokin pesimäyhdyskunta, jota Linkolat varoivat häiritsemästä. He rajoittivat kulkemisensa vain veneen ja teltan välille. Nyt selkälokit ovat muisto vain, mutta luodon rannasta yhytämme 70 isokoskelon parven. Linnut kauhovat itseään vedessä eteenpäin pystymättä lentämään sulkien vaihtamisen takia. Parvi pohjoisessa pesineitä pikkukuoveja on vuorostaan muuttomatkalla etelään. Ruokkeja singahtelee useiden luotojen kohdalla. Tavallisesti yksi tai kaksi tiedustelijaa on liikkeellä ennen muita. Ne tekevät kaksi kierrosta ympärillämme aivan kuin tutustuakseen siihen, mitä olentoja heidän yhdyskuntansa tietämillä liikkuu ja tiedustellen, ovatko tulijat vaarallisia. 

Tykkäsin, tämä oli tosi mielenkiintoinen kirja! Itse olen kerran kokeillut melomista, enkä tuntenut oloani järin luottavaiseksi. On kuitenkin kiintoisaa lukea erilaisista olosuhteista, joita saaristo ja meri tarjoavat melojille, samoin kuin siitä mitä mereltä käsin näkyy. En tunne lintuja juuri lainkaan, joten monien nimet kuulostivat suorastaan eksoottisilta. Lisäksi kirja on kirjoitettu niin elävästi, että lukijana oli helppo sekä innostua Kunttujen tekemistä havainnoista että pelätä ukkosmyrskyssä. Kirjan alku- ja loppusivuilla on yhteensä 6 sivua karttoja, joista on mukava seurata missä kaksikko kulloinkin kulkee. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 31, "kirjassa on jotain sinulle tärkeää". Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyminen on ehdottoman tärkeää, mutta myös pitkä matka kohti jotain tavoitetta merkitsee paljon. 

Logo: Nanna / Kirjakimara 

Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen saan myös ensimmäisen merkinnän :) 

Matias Riikonen: Matara

 

Matias Riikonen: Matara

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2021

307 s. 

Kesä, jossain, joskus. Joukko poikia asuu opistolla, mutta siellä he käyvät vain nukkumassa. Päivät kuluvat metsässä, Mataran valtakunnassa. Jokaisella on oma rooli, oma tehtävä Mataran puolustamisessa ja sen menestyksen edistämisessä. Metsässä on vihollisheimoja, joita vakoillaan ja joiden kanssa soditaan. Osa kuolee, jotkut joutuvat vangiksi. Mutta niin kuin usein poliittisessa pelissä, vallanhimo iskee myös leikissä. Omia etuja punnitaan tarkkaan, liittoudutaan niiden kanssa joita ei muuten siedettäisi, pyritään muuttamaan sääntöjä omaksi hyväksi... Illalla lähdetään pois, aamulla pyöräillään takaisin ja jatketaan siitä, mihin edellispäivänä jäätiin. 

Päähenkilö on pikkuveli, poika joka seuraa isoveljeä vakoiluretkille. Hän ihailee tätä, haluaa tulla yhtä taitavaksi. Pikkuveli ei ymmärrä kaikkea mutta ei tarvitsekaan. Isoveli ja muut pojat opastavat kyllä, selittävät miten Matarassa ollaan ja mitä tehdään. Silti pikkuveli uskaltaa tehdä omia päätöksiä, omia siirtoja. 

Märkä maa maiskahti, kun pikkuveli pudottautui alas... isoveli lähti heti liikkeelle, pikkuveli seurasi ja isoveli kuiskasi olkansa yli, ettei siellä kuusten takana ketään ollut.

"Ei vai?"

"Ei."

"Mistä sä osasit arvata sen?"

"Osasinpa vaan. Mut ois sunki pitäny arvata."

"Mitenkä nii?"

"Siitä et mä puhuin sulle, en kai mä ny hitto olis alkanu puhuu jos mä olisin arvellu et siel on joku."

"Aa niin."

"Niin."

He kulkivat solassa, joka jäi kallion ja pienen harjanteen väliin, ja kun sola päättyi, he kääntyivät etelään ja alkoivat loitota kalliosta ja työntyö kotkansiipien ja ikivanhojen kuusten sekaan. He kyykistyivät ja tähystivät alimpien kuusenoksien ja korkeimpien kotkansiipien väliin jäävästä avoimesta kohdasta, suoristivat vartensa ja jatkoivat matkaa upottavalla maalla, joka piti hiljaista maiskutusta jalkojen alla, varovaisia ketunaskeleita kuin he olisivat pelänneet herättävänsä vihaiset jumalat. Vähitellen kuusten joukkoon alkoi ilmestyä vanhoja haapoja, sitten kuuset loppuivat ja käenkaali ja poimulehdet rupesivat valtaamaan alaa ja tuomet haittaamaan kulkua, niiden valkeiden kukkien tuoksu levisi kaikkialle... pikkuveli seurasi isoveljeä ja hymyili kuin olisi muistanut jotakin hyvin yksityistä ja askel kohosi maasta ja vaipui maahan ja oksa napsahti. Ääni oli napakka eikä se tuntunut tulevan niinkään oksan katkeamisesta, vaan pikemminkin se kuulosti siltä kuin jokin säie veljesten omassa jännittyneisyydessä olisi napsahtanut poikki.

Suhtauduin tähänkin vähän varauksella, mietin että mahtaako poikajoukon kesäinen leikki kiinnostaa minua, nelikymppistä lapsetonta naista. Vaan kiinnostipa hyvinkin! Palasi mieleen se, kuinka alakouluikäisinä naapuruston lasten kanssa leikittiin milloin kaksin, milloin isommalla porukalla omakotialuetta ympäröivissä pienissä metsissä. Palasi mieleen se, kuinka olen tehnyt elämässäni paljon samoja asioita kuin 7 vuotta vanhempi isosiskoni. 

Pidän Riikosen luontokuvauksista, metsä nähdään yksityiskohtaisesti eri kasvilajeineen, äänineen. Aika tuntuu monesti lähes pysähtyvän, kun isoveli ja pikkuveli hiipivät retkillään. 

Tarina on myös yllättävän hurja. Valtapeli äityy riitaisaksi, melkein julmaksi. Moni on roolissaan hämmentynyt, mutta ei tiedä miten saisi pysäytettyä Kaiuksen, tasavallan johtajan joka tuntuu muuttuvan päivä päivältä itsekkäämmäksi, suorastaan kohti itsevaltiutta. Sodassa otetaan vankeja, joita kohdellaan orjien lailla. Taisteluita käydään tosissaan, armoa ei pyydetä eikä anneta. 

Kirja on samaan aikaan sekä intensiivinen että keveä. Suuressa poikajoukossa tapahtuu koko ajan, toiminta on taukoamatonta, monilla on suuriakin paineita pärjätä. Toisaalta veljesten vakoiluretket ovat hiljaisia, helposti hengitettäviä. 

Matara on luettu esimerkiksi blogeissa Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjat kertovat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan metsässä