Kadonnutta tarinanpätkää etsimässä

Neljä päivää. Niin kauan olen yrittänyt tavoittaa sitä mielestäni hyvää kohtausta, joka pulpahti mieleeni viime viikon torstaina, nukkumaan mennessä, pian sen jälkeen kun olin laittanut kirjan sivuun ja sammuttanut valon. Makasin vatsallani, kädet tyynyn alla ja pää vasemmalle kääntyneenä. Näin mielessäni kuvan kahdesta henkilöstä laiturilla. Toinen, mies seisoi laiturin päässä vasen kylki katsojaa kohti. Toinen, nainen, istui laiturin puolivälissä nojaten käsiinsä ja uittaen jalkojaan vedessä.

Siitä kohtaus alkoi, mutta muodostui sellaiseksi että vettä ja laituria ei ollut lainkaan. Mietin, että tässäpä on sivun verran lisää siihen mitä kirjoitan. (En tiedä vielä, mitä kirjoitan; se on teksti, tarina, juttu, raapustus, mikälie. Nimeän sen sitten, kun se on valmis.) Olin väsynyt enkä millään jaksanut nousta  ylös. Ajattelin, että muistan kohtauksen aamulla ja kirjoitan sen sitten Nalle Puh -muistikirjaani, olen aina ennenkin muistanut. Tällä kertaa en muistanut, en millään. Seurauksena oli

ja harmitus. En muista mitään siitä, minkä unisena ajattelin olevan hyvä lisä. Tuon torstain jälkeen olen saanut kirjoitettua lisää, mutta silti koko ajan on kaihertava tunne. Jotain puuttuu, jotain minkä haluaisin olevan mukana. Toivon, että se joskus palaa mieleeni, joskus kun sitä vähiten odotan. Tapanani on kuljettaa muistikirjaa ja kynää mukana aina kun lähden kotoa muualle kuin töihin ja pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi tunniksi. Aivoni tuntuvat toimivan luovasti etenkin bussi- ja junamatkoilla tai jos tiedossa on odottamista. Silloin on syytä olla varautunut, sillä usein tuloksena on jotain tällaista:

Kukin kirjoittaa tyylillään, minä kirjoitan lähes kaiken ensin muistikirjaan niin että muokkaan tekstiä samalla. Joskus tulee paljonkin suttua, yliviivausta, nuolia, hakasulkuja yms., toisinaan se on kerralla valmis. Muistikirjasta siirrän tekstin koneelle editoiden sitä lisää siinä samalla. Kun tuotos on siirretty koneelle, se on niin valmis kuin sillä hetkellä voi olla. Kun luen tekstipätkiä myöhemmin, ne tuntuvat usein edelleen valmiilta. Aika harvoin teen muutoksia ja ne mitä teen ovat pieniä, yksittäisiä sananvaihtoja ja lauseen parin lisäyksiä. Olen päättänyt etten panikoi muutosten vähäisyyden kanssa. Jotkut hiovat enemmän, toiset vähemmän. En ota stressiä siitä, jos joku tunnettu ja menestynyt kirjailija sanoo kirjoittavansa tekstinsä kymmeniä kertoja uudelleen. Tärkeintä on se, että olen löytänyt oman tyylini ja tapani kirjoittaa.