David Suchet: Hercule Poirot ja minä

David Suchet & Geoffrey Wansell: Hercule Poirot ja minä
Englanninkielinen alkuperäisteos Poirot and Me (2013)
Suomentanut Sirpa Parviainen
Minerva 2015
379 s.






Hercule Poirot on taas ilonamme perjantai-iltaisin, ratkomassa mysteerejä omaan ihastuttavaan tapaansa. Hauska sattuma että kirjaston varausjono eteni kohdalleni ja sain tämän uutuuskirjan luettavaksi.

Monille Hercule Poirot on yhtä kuin David Suchet. Hän on visualisoinut pienen belgialaisen salapoliisin ja tehnyt sen erinomaisella tavalla. Poirotia on esittänyt muutama muukin mutta heidät on taidettu unohtaa. 

Suchet esitti Poirotia 24 vuotta tehden 70 jaksoa tv-sarjaa. Ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kirjassa hän kertoo jatkuvasta epävarmuudesta, kun sarjaa kuvattiin yksi tuotantokausi kerrallaan eikä edellisen päättyessä ollut lainkaan varmaa, seuraako jatkoa. Hän heitti mielessään hyvästit Poirotille useita kertoja, vaikka koko ajan toivoikin saavansa jatkaa. Hänen haaveensa oli saada kuvattua kaikki Poirot-tarinat, ja niin kävi - yhtä lukuunottamatta. Puuttuva tarina oli lyhyt novelli, joka oli kertakaikkiaan mahdoton sovittaa tv-sarjan jaksoksi. 

Pidän siitä, kuinka Suchet puhuu Poirotista ystävänään. Hän kuvailee, mitä vaadittiin että hän löysi Poirotin tavan kävellä, että hän oppi tuntemaan tämän mieltymykset, että hänestä tuli kameran edessä Poirot. Aika ajoin hän otti yhteen tuotantoväen kanssa, koska nämä halusivat Poirotin tekevän tai sanovan jotain, mikä Suchetin mielestä oli täysin poissuljettua. Ei, Poirot ei koskaan huutaisi Hastingsille kentän yli, ei, hän mieluummin kävelisi pitkän matkan huonossa säässä kuin alentuisi korottamaan ääntään. Katsojien iloksi Suchet voitti kädenväännöt ja sai tehdä Poirotista juuri sellaisen kuin mikä hänestä tuntui oikealta.

Kesäpäivä oli kuuma, kun muutuin jälleen Hercule Poirot'ksi, tällä kertaa kesäkuun lopussa vuonna 1989. Kaivauduin takaisin toppauksiin ja hänen moitteettomiin vaatteisiinsa elvyttääkseni suhteeni pikkumieheen, joka oli sipsutellut elämääni, vienyt jalat altani ja tullut minulle niin tärkeäksi.

(...)

Ennen kuin astuimme Jeffin kanssa katsomaan studioon rakennettua uutta asuntoa, pysähdyin ja astuin hahmooni, jotta voisin katsoa sitä Poirot'n silmin. Onneksi tein niin, sillä kun astelin lavasteisiin, olin kyynelten partaalla. Se oli niin täydellinen Poirot'lle. Joka ikinen pieni yksityiskohta oli täsmälleen oikein hänen muotoilemastaan bonsaipuusta aina takanreunuksella seisovaan kelloon saakka ja aitoon art deco - tyyliin kulmikkaista huonekaluista oransseinen verhoiluineen aina kromattuihin sivupöytiin saakka. Siinä oli juuri sitä pikkutarkkaa symmetriaa, jota Poirot olisi halunnut siinä olevan. Poirot'lla oli taas oma koti.

Voi tuota lämpöä, jota Suchetin muistoista ja kokemuksista välittyy! Poirot on ollut hänelle hyvin merkityksellinen hahmo, mutta se ei ole ominut häntä kokonaan. Pitkin kirjaa hän kertoo teatteri- ja elokuvatöistä, joita on tehnyt tv-sarjan kuvaustauoilla. Vaikka moni on mennyt teatteriin katsomaan "Poirotia", ovat muut työt olleet hänelle tärkeitä. Suchet painottaa olevansa luonnenäyttelijä, joka - niin paljon kuin Poirotista pitääkin - ei halua olla yhden hahmon vanki. On hauska lukea hänen riemuaan kun hän on saanut esittää niljakkaita roistoja.

Miinusta tulee hiukan sekä alkuperäistekstille että suomennokselle. Suchet kertoo lyhyesti kaikista jaksoista, yleensä kappaleen tai pari, harvemmin enemmän kuin pari sivua. Tarinat, henkilöhahmot ja näyttelijät vilisevät ohi sellaista vauhtia että on vaikea pysyä mukana. Onneksi hän palauttaa mieliin etenkin näyttelijöistä, että missä he ovatkaan tavanneet tai mitä töitä tehneet yhdessä aiemmin.Mietin, onko ollut välttämätöntä nimetä kaikki jaksot ja niiden tärkeimmät näyttelijät. Jos kyllä, niin olisiko kirjan sivumäärää voinut kasvattaa niin että tahti olisi ollut rauhallisempi. Välissä tuntuu kuitenkin olevan aika paljon toistoa, etenkin alkupuolella joka luvussa tuodaan esiin epävarmuus sarjan jatkosta, perheen taloudellinen tilanne ja Suchetin palava halu filmata kaikki Poirot-tarinat.

Suomennoksen ongelma on kieli. Kovin monta kertaa jouduin pysähtymään ja lukemaan lauseet useampaan kertaan, en siksi että ne olisivat olleet niin hienoja vaan siksi, etten ollut varma ymmärränkö. Liian monet lauseet ovat joko liian pitkiä tai tungettu ylitäyteen asiaa. Tyyliin: "Alun perin Seikkailevan jälkiruoan nimellä vuonna 1960 Englannissa julkaistu Kuninkaallinen rubiini alkaa Poirot'n riemuitessa saadessaan viettää joulua kaksin tarkoin valitun belgialaisen lempisuklaarasiansa seurassa." Tai: "Kuolleen miehen peili julkaistiin ensimmäisen kerran kirjana Särkyneen peilin arvoitus - nimisessä kokoelmassa vuonna 1937, vaikka se olikin vain laajennettu versio Toisesta kutsusta, joka julkaistiin ensin aikakauslehdissä nimeltä Ladies' Home Journal ja The Strand vuonna 1932." Todella paljon on virkkeitä, joissa päälauseen lisäksi on vähintään kaksi joka- tai jonka - sivulausetta sekä lisäksi kun- tai joku muu sivulause. Mielestäni tällaiset "ketjutukset" olisi voinut jakaa kahdeksi erilliseksi virkkeeksi. Ylipitkiä tai kankeita lauseita oli minun silmääni liikaa, mutta varmasti on paljon lukijoita joita ne eivät häiritse lainkaan.

Suuriin odotuksiini nähden kirja oli pieni pettymys mutta ei missään tapauksessa heikko. Suchet tuntee niin voimakkaasti että se välittyy tekstistä lukijalle ja saa lukijan jännittämään ja iloitsemaan hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Kirjassa on monia kohtauksia ja yksityiskohtia joita voi sanoa helmiksi.

Hercule Poirot ja minä on kyllä aika lailla pakollista ja pääosin nautinnollista lukemistoa kaikille tv-sarjan ja kirjojen ystäville. Bloggareista sen ovat lukeneet muun muassa Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Pauliina.