Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Englanninkielinen alkuperäisteos Etta and Otto and Russell and James (2015)
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 s.

82-vuotias Etta jättää pöydälle kirjelapun ja lähtee kävelemään kohti merta. Sitä hän ei ole koskaan nähnyt, nyt hänen on pakko päästä rantaan. Jalassaan tukevat varsikengät hän suuntaa itään, edessään 3200 kilometriä tuntematonta. Matkaseurakseen hän saa ensin kojootin, loppumatkasta toimittajan. Toimittajan kanssa he ovat kohdanneet matkan alkupuolella, ja pikkulehdessä ilmestynyt juttu on tehnyt Etasta maankuulun. Itse hän ei sitä tiedä, sillä hän kävelee eikä pysähtele lukemaan lehtiä. Siksipä hän onkin hämmästynyt, kun ihmiset tunnistavat hänet, tarjoavat ruokaa, kannustavat. Matka merenrantaan on kuitenkin hänen matkansa, siihen eivät kuulu ihmisjoukot. 

Otto lukee Etan jättämän lapun ja ymmärtää. Tietenkin Etan oli lähdettävä. Otto kirjoittaa kirjeitä mutta ei tiedä mihin ne lähettää, siksi hän kasaa ne pöydälle Etalta saamiensa kirjeiden viereen. Odottaessaan Etan paluuta hän alkaa tehdä paperimassasta eläimiä, jotka vähitellen täyttävät koko pihan, naapurinkin pihan.

Naapurissa asuu Russell. Hän on lapsena tullut osaksi Oton perhettä, Otolle ylimääräiseksi veljeksi. Heidän ollessaan nuoruutensa kukoistuksessa Etta tulee kouluun opettajaksi, ja kolmikosta muotoutuu vuosien saatossa tiivis yksikkö. Kun Etta on lähtenyt kohti merta, Otto ei halua lähteä hakemaan häntä takaisin. Russell suuttuu ja lähtee yksin. Etta saa hänetkin ymmärtämään, miksi tämän täytyy jatkaa, miksi tämä ei voi palata kotiin. Russell ymmärtää myös, että hänelläkin on viimeinen tilaisuus tehdä se, mitä hän eniten haluaa. 

James on kojootti, joka kulkee Etan mukana. Se vahtii Ettaa, huolehtii että tällä on taskussaan lapu jossa on nimi ja omaisten tiedot, ihan siltä varalta että jonain päivänä Etta ei muistakaan. Niitä päiviä tulee aina välillä. James on yksinäinen sielu, joka myös ymmärtää Etan tarpeen tehdä tämä yksinäinen retki. 

Nyt kun Etta oli sukkasillaan, hänen jalkansa turposivat niin etteivät kengät mahtuisi niihin enää ikinä. Sitä paitsi kengät olivat joka tapauksessa rikki. Selvän teki, ajatteli Etta. Huomenna menen johonkin kaupunkiin ja hankin uudet. Selvän teki.

Sinä yönä hän nukkui sinapipellolla ja näki unta. Näki unta merestä. Ja veneistä ja pojista ja miehistä ja pojista, jotka vetivät vettä henkeen ja sylkivät sitä suustaan, ja meteli oli kova ja värit kovin kirkkaat, mutta ne tummuivat ja alkoi tulla pimeä eikä tämä ole naiselle sopiva paikka sinun on paras mennä matalaksi mennä ihan matalaksi, matalaksi, aina vain syvemmälle, ja vesi liplatti hänen jaloissaan ja nilkoissaan yllättävän lämpimänä, liplatti rytmikkäästi ja rauhoittavasti. Mutta en minä ole nainen, hän vakuutti itselleen. Olen vahva ja selviän kyllä.

Pidin kirjasta valtavan paljon, sen lämminhenkisestä ja rauhoittavasta tunnelmasta. Hahmot ovat sympaattisia, heistä on helppo pitää. Vaikka kirjassa on useampi keskeinen henkilö elämäntarinoineen, on juonen kulkua helppo seurata. Vaikka yhtäkkiä siirrytään aikatasolta toiselle, joskus hyvinkin kauas taakse- tai eteenpäin, pysyy lukija koko ajan selvillä siitä missä ajassa ja paikassa ollaan ja kenen/keiden kanssa. 

Ehdottomia suosikkikohtiani ovat ne, joissa kuvataan vaihtoehtoja. Oton puhelin soi eikä hän ehdi vastaamaan, jolloin hän herkeää kuvittelemaan kuka soitti, Etta soitti, tai Etalle on tapahtunut jotain. Hän miettii toinen toistaan hurjempia mahdollisuuksia, kunnes puhelin soi uudelleen. Tai kun sodan aikana Etta vastaa Oton kirjeeseen, kun meille kerrotaan paitsi se mitä Että kirjoitti myös se mitä hän ei kirjoittanut vaikka olisi voinut. 

Etta ja Otto ja Russell ja James toi mieleeni Harold Fryn odottamattoman toivioretken. Molemmissa vanhempi henkilö lähtee kävelemään koko maan halki, molemmista tulee tietämättään julkkis jonka matkantekoa suuri yleisö seuraa, molemmissa kirjoissa on koskettava ja lämmin tunnelma.

Kirjaa on luettu  ja ylistetty paljon, bloggarit ovat suorastaan rakastuneet siihen. Siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tuijata, Sivutiellä, Nannan kirjakimara, Kirjakaapin kummitus ja Kirjojen keskellä.