Albert Bonniers Förlag 2019
E-kirja
Håkan Nesser on kirjailija, josta ei aina tiedä millaista tekstiä tulee mutta pääosin se on miellyttävää luettavaa. Hän on tunnettu dekkaristina, mutta varsinkin viime vuosina on kirjoittanut muutakin. Halvmördarenissa tapahtuu kyllä rikos, mutta siitä kerrotaan varsin kiihkottomasti.
Adalbert Hanzon on seitsemänkymppinen, jokseenkin erakoitunut mies. Päivät kuluvat omaan tahtiinsa, rutiineja seuraten. Muutaman viikon välein hän tapaa Henry Ullbergia, ei varsinaista ystävää mutta tyyppiä kenen kanssa on hauska vetää kännit, vaikka ilta päättyykin poikkeuksetta riitelyyn. Herrat hermostuvat herkästi, lisäksi heillä on tapana puhutella toisiaan kovin ronskisti. Lukijaa heidän sanailunsa kylläkin naurattaa.
"Tack ska du ha", säger jag ändå. "Åt vilket håll gick hon?"
"Vilket håll? Från höger till vänster. Ner mot pizzerian, alltså. Hon hade en matkasse i handen, hade väl varit och handlat."
"Jag förstår."
"Bra att du förstår. Det är ju inte alltid fallet. Hej med dej."
Han lägger på.
Eräänä päivänä Adalbert Hanzon näkee apteekissa naisen menneisyydestään. Hän hämmentyy, voiko kyseessä olla Andrea Altman, nainen kenestä hän ei ole kuullut yli neljäänkymmeneen vuoteen mitään? Asia vaivaa häntä, minkä Henry Ullberg tietysti havaitsee, ja tarjoutuu auttamaan. Jos nainen oli apteekissa, hän saattaa liikkua torin lähellä. Ja mitäpä parempaa tekemistä Henryllä olisi, kuin istuskella kahvilassa odottelemassa, josko nainen menisi ohi. Ongelma on tietysti siinä, että Adalbert ei osaa antaa muita tarkkoja tuntomerkkejä kuin tietynlaisen huivin. Andrea olisi helposti tunnistettavissa tatuoinnista, mutta koska tatuointi on rinnassa, se ei näkyisi kuin uimahallissa naisten saunassa. Onneksi Adalbertilla on naispuolinen serkku, jonka hän voi palkata päivällispalkalla uimahallivarjostajaksi.
Miksi Adalbert haluaa niin kiihkeästi selvittää, onko kyseessä Andrea? Muistoissaan hän palaa vuosikymmenien taakse, heidän ensikohtaamiseensa ja yhteiseen aikaansa. Silloin on eletty vahvojen tunteiden aikaa, on koettu rakkautta, mustasukkaisuutta, omistushalua - ja oltu valmiina tappamaan. Tarina keriytyy auki pikkuhiljaa, kohti erästä kohtalokasta aamua ja sen kauaskantoisia seurauksia.
Jag försöker minnas när jag senast grät, men kommer inte på det. Hände det ens när det var som allra svårast, när Andrea Altman försvunnit ur mitt liv? Jag vet inte. Några gånger när jag var barn råkade jag ut förstås det, när jag bröt armen på skridskobanan, till exempel, och när min far hade skjutit sig. Men senare? Kan det rentav vara så att jag inte låtit tårarna trilla på över femtio år?
Jag grät i varje fall inte på fasters begravning, det är jag säker på. Det var 1992, Gunhild Margareta Larsson var över nittio vid det laget och i den äldern är det den naturligaste saken i världen att man fått nog. Vi var ett tiotal i kyrkan, vet fortfarande inte vilka de kan ha varit. Och inga snyftningar hördes, varken från mig eller från någon annan.
Så vad var det som hände alldeles nyss? tänker jag där jag ligger i soffan och börjar få bukt med hulkandet. Varför detta plötsliga känslosvall över en människa som jag inte ägnat en tanke på tusen sinom tusen dagar och nätter? Jo, dykt upp har hon förstås gjort, men alltid försvunnit lika hastigt som hon kom. Tyst och försynt, som den diskreta människa hon var.
Tykkäsin tästä kovasti. Adalbert ja Henry ovat ihanat äksyt vanhat herrat, jääräpäiset ja periksiantamattomat. Heidän ajatusmaailmansa on hiukan vinksallaan, mutta tavalla jolle ei voi kuin nauraa. Esimerkiksi sille, että Adalbert miettii vievänsä Henrylle tuliaisiksi ruukkukasvin (ei tietenkään mitään isoa eikä kallista), ihan vaan osoittaakseen olevansa parempi vieras kuin mitä Henry on. Kirjassa on myös runsaasti tilannekomiikkaa hyvin eläväisesti kuvattuna. Näin ihan selkeästi silmissäni kohtauksen, jossa Henry lähtee könyämään naisen perään jalkaisin, koska rollaattorin pyörä on jumissa, ja Adalbert kiirehtii paikalle mutta päätyy rollaattorivahdiksi.
Jos tarina olisi ilman huumoria, se olisi varmasti synkkä, ehkä jopa psykologinen jännityskertomus Adalbertin ja Andrean kohtaamisesta ja sen seurauksista. Nyt traagisetkin hetket tuntuvat kevyiltä, osin koska Adalbert osaa selittää ne parhain päin.
Toivon suomennosta pian, jotta Adalbertin kronikka tulisi mahdollisimman monen lukijan saataville. Jos suinkin hallitset ruotsin, lue heti. Mielestäni tämä ei ole vaikeaa ruotsia, olen joskus tuskitellut ruotsinkielisen lastenkirjan kanssa enemmän. Adalbert tuntuu pitävän siitä, että asiat on esitetty mahdollisimman simppelisti, ilman turhia koukeroita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti