Gummerus 2019
281 s.
Pariisi ja taide ovat
kaunokirjallisuudessa tuttu yhdistelmä, jonka lopputulos on helposti kliseinen
ja ennalta-arvattava. Milja Kaunisto lisää kolmanneksi ainekseksi
vanginvartijan ja neljänneksi palavat kabareet, jolloin lopputulos on persoonallinen,
yllätyksellinen ja koukuttava.
Vuonna 1900 vartijakokelas Albert
S. Grosjean työskentelee pahamaineisessa naisvankilassa ja asuu sen
siipirakennuksessa. Tarina alkaa, kun hänen hoteisiinsa lykätään umpihumalainen
alaston ulkomaalainen mies. Jestas sentään, mies naisvankilassa! No, kyllä
sekin menettelee yhden yön, kunhan mies saadaan pois kadulta mesoamasta.
Aamulla mies esittäytyy Ville Vallgreniksi, suomalaiseksi kuvataiteilijaksi.
Albertin ja Villen elämät ovat olleet ja ovat yhä hyvin erilaiset, mutta siitä
huolimatta he ystävystyvät.
Villen mukana Albert tutustuu
Pariisin alkoholinhuuruiseen yöelämään. Eräänä iltana he ovat menossa katsomaan
kabaree-esitystä, mutta teatteri on tulessa. Albert on näkevinään katolla
hahmon, mutta ei saa havainnolleen tukea. Kun seuraava kabaree palaa, käy ilmi
että jokaisessa palossa menehtyy vain yksi ihminen. Mistä kummasta on kyse?
Kuka haluaa kabareille pahaa? Miksi juuri nuo rakennukset, juuri nuo ihmiset?
Ville näytti unohtaneen äskeisen rakkaudentuskansa. Hän kumartui
kurkottamaan pöydän alta pullon Vin Mariania ja veti hampaillaan ulos sen
vihreän korkinsuojuksen.
”No, sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Sinä autoit minua, kun
halusin hypätä kuolemaani, ja toit järjen ääntä sydänsuruihini. Tottahan toki
minä autan vuorostani sinua. Mikä siis vaivaa? Nainenko? Ilkeä, välinpitämätön heitukka?”
Puhahdin. ”Eipä ihme, että vaimollasi on aihetta epäillä
uskottomuuttasi. Et sinä näytä osaavan muusta puhuakaan.”
Ville levitti kätensä niin perin juurin viattoman näköisenä, että
purskahdin nauruun.
”Ei, nyt ei ole kysymys naisista. Tai on. Äidistäni.”
”Jatka vain”, Ville kehotti ja kaatoi itselleen lasillisen
kokapensaanlehtiviiniä.
”No, niin kuin ehkä saatoit huomata univormustani”, ryhdistin hartiani,
”olen saanut ylennyksen. Olen nyt oikea vanginvartija. Mutta”, keskeytin
nähdessäni riemuisan pärpätyksen kohoavan Villen huulille, ”minusta on alkanut
tuntua, että olen saanut vartijan arvon väärästä syystä.”
Muistelin Vidalin varoitusta ja hetken olin vaieta täysin. Olin
syyllistymässä juuri siihen turhaan tunteelliseen juoruiluun, josta Vidal oli
varoittanut kenen hyvänsä saavan kenkää. Sitten katsahdin Vallgreniin, joka oli
laskenut viinilasinsa silinterinsä päälle, ja hymähdin itsekseni. Oli melkoisen
mahdoton ajatus, että Vidal saisi kuulla keskusteluistani ulkomaalaisen,
viinaan menevän taiteilijan kanssa. Vedin siis henkeä ja aloitin alusta.
Pidän Pariisista, pidän kirjoista
joissa seikkailevat oikeasti eläneet taiteilijat. Pidän kovasti Albertista,
siitä kuinka arasta ja epävarmasta nuorukaisesta kasvaa päättäväinen, melkeinpä
uhkarohkea mies, joka sinnikkäästi selvittää sekä omaa historiaansa että
palavien kabareiden mysteeriä.
Tulenpunainen kabaree on samaan aikaan rujo ja kaunis. Eiffel-torni
on uusi ja hieno, vankila rähjäinen. Kabareet ja kapakat ovat tunkkaisia, mutta
päivänvalossa niissä kävijät ovat keikareita. Pienessä viinipöpperössä maailma
on kaikelle avoin, mutta aamulla seinät kaatuvat päälle.
Helmet-lukuhaasteessa laitan
tämän kohtaan 15, ”fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö”. Sopivia
kohtia ovat myös esimerkiksi 7, ”kirjassa rikotaan lakia” ja 37, ”ajankohta on
merkittävä tekijä kirjassa”.
Pariisi-Dakar -kirjarallissa ollaan nyt lähtöpisteessä Pariisissa.
Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamerestä ongittua, Luetut kirjat ja Kirjojen kuisketta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti