Juhani Aho: Rautatie
Kuvilla varustanut Eero Järnefelt
Näköispainos vuoden 1892 laitoksesta
WSOY 2007
119 s.
Juhani Ahon klassikko Rautatie tuntui sopivan kuin nenä päähän tähän ajankohtaan, kun Tampereella upouuden raitiovaunun testiajot ovat ulottuneet ydinkeskustaan. Viimeksi tänään katselin ohikulkevaa "rassea", tai mikä ikinä sen nimeksi vakiintuukaan Nysse-bussien oheen, että pian on aika matkustajien päästä kyytiin.
Matti ja Liisa kuulevat Lapinlahdelle rakennetusta rautatiestä. Kumpikaan ei oikein tahdo uskoa moisen olemassaoloa, muka raudasta tehty tie jolla pääsee päivässä Helsinkiin! Vaikka itse rovasti ja ruustinna siitä puhuvat, kun ovat käyneet sitä katsomassa, on sitä silti vaikea uskoa todeksi. Aikansa Matti ja Liisa kiertelevät asiaa, mutta lopulta uteliaisuus vie voiton. He eivät tunnusta olevansa kiinnostuneita rautatiestä, ei toki, he vain menevät kuuntelemaan Lapinlahden papin saarnaa. Ja kun kerran sillä suunnalla ovat, niin ehkä sitä voisikin mennä kurkistamaan rautatietä ja junaa, ja mikseipä saman tien uskaltautua matkustamaan junalla. Vaan niinpä Matti sortuu kiskaisemaan kunnon matkakännit, jolloin rahaa kuluu enemmän kuin piti, ja kävelymatka kotiin on sekä pitkä että vaivalloinen. Matti ja Liisa toteavat, että rautatie ja juna eivät ole heitä varten, he ovat pärjänneet tähän asti ilman ja pärjäävät jatkossakin.
Liisan teki mieli koettelemaan, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä.. saattoihan sitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtätasaista kuin silta.
- Saako tätä kävellä? ja hän astui yhdellä jalallaan radalle.
- Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Wille.
- Herra Jumala! ja Liisa säikähti.
- Ka, elä mene sinne.. etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui Matti. Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?
- Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ett'ei saa syrjäinen jalallaan astua -
- Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?
. Enhän minä kuin toisella vähän..eihän se Wille toki sakoita -? Liisaa jo vähän pelotti, että jos hyvinkin...
- Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään.
- Jokohan tuo näki?
- Liekö tuo nähnyt.. uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä.. eikö maanne.
- Hyi kun säikähdin jo!
- Mitäs menit.. jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui vielä Matti.
En tiedä, jotenkin tämä tuntuu kuvaavan suomalaista olemusta ja mielenlaatua osuvasti. Että vielä yli sadan vuoden jälkeenkin olemme samanlaisia; asioita ei mieluusti sanota suoraan vaan jaaritellaan ja kierrellään, uteliaisuutta uutta kohtaan ei oikein sovi myöntää mutta pitää tehdä asiaa niin että uutta pääsee katsomaan, pelätään sääntöjen rikkomista, puhutaan toisten ohi, suututaan herkästi ja murjotetaan pitkään... Ehkä siksi Rautatie on ainakin minulle hauskaa luettavaa. Matti ja Liisa voisivat olla isovanhempani tai vanhempani, Liisa voisin olla minä itse.
Tuolloin ihmeteltiin rautatietä, nyt raitiotietä. Kuulopuheet kulkivat ennen suusta suuhun, nyt somessa. Voi miettiä, että onko mikään varsinaisesti muuttunut vuosikymmenien mukana muuten paitsi muuttanut (ilmaisu)muotoaan. Maaseudun elämästä en tiedä, onko se yhä yhtä rauhallisya ja rutiinien pyörittämää kuin Matilla, Liisalla ja kissalla. Ainakin se toimii vastaiskuna kiireiselle elämäntavalle, lukiessa voi rauhoittua hiihtelemään Matin kanssa tai polkemaan rukkia Liisan kanssa.
Lopuksi palaan ratikkaan: olen naureskellut siihen liittyvää uutisointia; on arveltu että liikennöinnin alkaessa tulee onnettomuuksia siksi, kun ihmiset ovat tottuneet siihen ettei raiteilla ole liikennettä. No on hyvä että testiajot ovat nyt Hämeenkadulla, ihmiset saattavat hoksata että ai niin, ei niitä raiteita rakennettukaan koristeeksi! Samoin yhdestä risteyksestä on puhuttu, että se on hurjan vaarallinen kun oikealle kääntyvä autoilija ei näe oikealta tulevaa ratikkaa. Mistä herää kysymys, että missä autoilijan huomio on, jos hän ei muista ajaneensa muutama sekunti sitten raitiovaunun vieressä tai sen ohi? :D
 |
| Nih, siinä se ny o! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti