Maisku Myllymäki: Holly
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2021
255 s.
Luontolehden toimittaja Eva matkustaa saarelle tapaamaan Hollya, maineikasta näyttelijätärtä, joka on bongannut erittäin harvinaisen linnun. Eva ei odota matkalta mitään, hän ei tunne Hollya eikä ole lainkaan varma, että tämä on oikeasti havainnut vihermehiläissyöjän. Hän kuitenkin elättelee pientä toivoa, että josko lintu kuitenkin olisi ollut ja tulisi uudelleen saarelle. Painetta hän saa niskaansa lehden päätoimittajalta, omalta äidiltään, joka haluaa lintuhavainnon lisäksi meheviä juoruja Hollysta.
Kahden naisen yhteiseloa saarella kestää vain viikon, mutta sinä aikana ennättää tapahtua paljon. Jo alku menee vähän vinksalleen, kun Holly huomaa saaneensa vieraakseen naisen. Hän kylläkin tointuu äkkiä ja ottaa Evan vastaan sydämellisesti. Jo heti alussa Holly osoittautuu äänekkääksi ja usein ärsyttäväksi ihmiseksi, joka tekee mieluummin lähes mitä tahansa muuta kuin etsii Evan kanssa vihermehiläissyöjää. Hän myös kutsuu saarelle Robertin, jonka läsnäolo saa Evan tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi. Päivät täyttyvät uimisesta, saarella kiertelystä, viinin juomisesta - lehtijuttu jää yhä kauemmas taustalle. Puhutaan elämästä, sanoitetaan suuria asioita. Silti jokin on pielessä, ja Eva alkaa tuntea yhä negatiivisempia tunteita Hollya kohtaan. Tunnelma alkaa tulla sitä painostavammaksi, mitä pidemmälle viikko etenee.
Jokin vilahtaa Evan silmien editse, kun hän kävelee kallioista mäkeä alas kohti rantaa ja laituria. Ehkä sudenkorento? Eva on hieman poissa itsestään, hän tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.
Päästyään mäen alas Eva pysähtyy ja jättää turvallisen välin siihen mistä meri alkaa. Hänen jalkojensa alla on hiekkaa ja pyöreitä aaltojen hiomia kiviä mutta myös terävämpiä murikoita, aivan kuin joku olisi tuonut saareen kärryllisen karkeaa soraa. Siellä täällä maan läpi puskee heinää ja kullankeltaista kortta. Eva katsoo merelle, yrittää nähdä rajan, missä meri päättyy ja taivas alkaa, mutta rajaa ei ole. Tuo loputtomuus antaa Evalle yllättävää puhtia. Hän vetää neuleensa helmaa alaspäin, silittää hihoja.
Ehkä hän näkee tänään vihermehiläissyöjän?
Vihermehiläissyöjä on lämmöstä nauttiva laji, ja näin pohjoiseen se on harhautunut vain muutamia kertoja, loppukesän havaintoja on hyvin vähän. Jos vihermehiläissyöjä todella on täällä, se on iso uutinen, ja jos tieto leviää, saari on kohta täynnä kiikaroivia uteliaita ihmisiä. Eva miettii, onko Holly tullut ajatelleeksi sitä. Ehkä onkin, ehkä Holly nauttii siitä, että hänen reviirilleen tunkeudutaan. Evaa puistattaa. Hän lähtee kävelemään vasemmalla puolella kohoavia keltaisia kallioita kohti. Hänellä on hieman epämukava olo, hän tuntee itsensä käeksi tai lehmäturpiaaliksi, joka änkeää toisen omistamaan pesään.
Olen meri-ihminen, joten pääsääntöisesti pidän meren äärelle ja erityisesti saarelle sijoittuvista kirjoista, niin pidin tästäkin. Myllymäki kuvaa sekä saarta, merta että ihmisiä tarkasti, tulee olo kuin olisi itse tiiviisti mukana tapahtumissa, näkemässä omin silmin. Kuvaus on yksityiskohtaista, ja ainakin minun oli helppo kuvitella hahmot ja tapahtumapaikat. Melkein tunsin tuulen ihollani ja haistoin suolan.
Kieli on kaunista, ja siinä on paljon ajatuksia herättäviä lauseita. Monesti palasin takasin lukemaan pätkiä uudelleen, esimerkiksi miettimään millainen ihminen voisi olla hylätty taajama. Holly on varmasti sellainen kirja, josta toisella lukukerralla löytäisi vielä lisää, huomaisi jotain mitä on aiemmin ohittanut pikaisesti tai mitä ei havainnut ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti