Smashwords Editions 2014
158 s.
Kirjailijalta saatu e-kirja
Jäljet on kolmas osa Markku Isaksson - sarjasta. En ole lukenut aiempia osia mutta se ei haitannut; Isakssonin hahmoon oli helppo päästä kiinni ja hän tuntui pian vanhalta tutulta.
Tapahtumat käynnistyvät helsinkiläisestä elokuvateatterista, jossa murhataan mies. Uhri on lööpeistä tuttu meteorologi. Isaksson kollegoineen pohtii, onko uhri tarkoituksella valittu vai sattumanvarainen. Vastaus tulee pian: kuolema kulkee Helsingin kaduilla viikate heiluen. Ruumiita tulee paljon mutta johtolankoja ja silminnäkijöitä on vähän. Pieni pala kerrallaan juttu alkaa aueta.
Odotellessa hän toisteli sanoja: Kartta. Pakoreitit. Elokuvateatteri. Korkeavuorenkatu. Mitä kautta murhaaja oli paennut? Ja minne? Hän tuijotti uudelleen karttaa. Silmät tuntuivat keskittyvän Esplanadin puiston eteläpuolelle. Mitä ihmettä Korkeavuorenkadun suunnassa oli? Ainoa enkelikuvioinen jalanjälki oli Korkeavuorenkadun itäpuolella. Puukotus tapahtunut länsipuolella sijaitsevan talon edessä. Itäkulman markiisin alla ollut jalanjälki oli näyttänyt etelän suuntaan. Tekijä ei ollut mitenkään voinut paeta takaperin vastakkaiseen suuntaan vaan tullut Rikhardinkadun suunnasta. Jos teko oli suunniteltu, oliko tekijä vaaninut Hällströmiä Korkeavuorenkadulla? Se tuntui mahdolliselta. Hällströmin toimisto sijaitsi Korkeavuorenkadun ja Etelä-Esplanadin kulmatalossa. Vähänkään Hällströmin tapoja seurannut saattoi helposti tietää tämän kävelevän töistä kotiinsa tiettyä reittiä. Korkeavuorenkatu muuttui Vuorimiehenkadun kohdalla Kapteeninkaduksi. Ei ollut syytä olettaa, että Hällström olisi kulkenut kotimatkallaan muuta reittiä. Ellei tämä ollut poikennut matkalla jossain. Parin korttelin matkalle ei jäänyt montaa paikkaa. Ravintola? Pubi? Kirjasto? Oliko joku nähnyt tekijän?
Kirja alkaa houkuttelevasti ja se pitää otteessaan koko ajan. Alussa kiinnitin huomiota kielellisiin seikkoihin; jonkin verran on liian pitkiä tai täyteen ahdettuja virkkeitä. Esimerkiksi lause "[K]ukaan nuorisojoukosta ei ollut enää yrittänyt työntää päätään metrotasanteen kahvilan tuolilla lasiin tehtyyn reikään saatuaan kyynelkaasusuihkun rinnuksilleen" on niin täynnä tapahtumia että sitä on vaikea hahmottaa useammankaan lukukerran jälkeen. Lause "[H]än katsoi rautatieasemaa ja Sokosta ja Kaivotaloa ja mietti, miten suurin osa kaikkien näiden ohi keskustaan töihin tulleista ei koskaan joutunut kokemaan näiden kortteleiden usein niin arkisia väkivaltatilanteita" on myös hankala. Mutta mitä pitemmälle kertomus eteni, sen sujuvammaksi kerronta tuli. Oikeastaan vain ensimmäisen osan alkupuolella jotkut lauserakenteet hyppäsivät silmille. Sen jälkeen kieli on tiiviimpää ja vähemmän toisteista. En ainakaan huomannut mitään erikoista, ja itse asiassa luin kirjan puolivälistä loppuun vielä toisenkin kerran.
Jäljistä jäi vähän omituinen olo, ei varsinaisesti kiusaantunut mutta jotenkin hämäävä. Niin kuin monissa muissa dekkareissa, tässäkin on taustalla tragedia. On helppo sääliä paitsi uhreja myös murhaajaa. Toisaalta tuntuu väärältä kokea sympatiaa murhaajaa kohtaan. Lisäksi osa uhreista tuntui sellaisilta, että oikeastaan he saivat mitä ansaitsivat. Sekin ajatus tuntuu väärältä. Silti: pidän tällaisista tarinoista, joissa murhaaja ei ole "puhdas" psykopaatti vaan hänellä on toiminnalleen syy, joku muu kuin se että hän on mielenvikainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti