Tammi 2015
254 s.
Jatkan tunnustusten linjaa: Markku Pääskynen oli minulle tuntematon kirjailija, kunnes kiinnitin nimeen huomiota tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa. Ilahduin hänen ehdokkuudestaan, vaikken ollut kirjaa lukenut. Ajattelin, että hyvä kun mukaan on päässyt tekijöitä myös lehtikritiikin ja blogien ulkopuolelta.
Pääskysen Sielut osui näppeihini kirjaston bestseller-hyllystä. Kiinnostuin: mitä tapahtuu kirjassa, jonka tapahtuma-aika on yksi päivä?
Pikkuinen Maija katoaa koulumatkalla. Katoaminen huomataan pian ja etsinnät alkavat. Äiti Aino hajoaa talon sisällä, odottaen puhelimen soivan. Isä Kristian kulkee metsässä, kyselemässä ovelta ovelle, kaikkialla. Naapurinpojat Taito ja Ilari kuulevat katoamisesta ja osallistuvat etsintöihin silloin kun se sopii heidän aikatauluunsa.
Maija on nähty aamulla mutta ei enää sen jälkeen. Aika hidastuu tahmeaksi, huoli painaa mieltä, kahvinkeitto tuntuu lähes rikokselta. Ehtiikö hengittää, kun on niin hätä? Mitä jos Maijaa ei löydy? Mitä jos hän palaa kotiin?
Ilman taikuutta maailma olisi sietämätön.
Pururadalla vastaan tuli neljän lenkkeilijän ryhmä. Kaksi naista ja kaksi miestä. Kristian pysäytti heidät ja kyseli Maijasta. Kukaan ei ollut nähnyt mitään. Silti he kaikki olivat Kristianin mielestä epäilyttäviä. Hän ei ymmärtänyt että he näkivät hänen hätänsä joka oli yleisinhimillinen ja hirveä mutta jolle ei löytynyt oikeita lohdutuksen sanoja, ei lainkaan sanoja.
Kristian poikkesi metsikköön teräksestä ja kyllästetystä puusta rakennettujen kuntoilulaitteiden kohdalla. Syvemmälle kaseikkoon johti polku jolle oli kylvetty tupakantumppeja, alumiinitölkkejä, pullonkorkkeja ja lasinsirpaleita. Tutut paikat näyttivät tästä suunnasta vierailta, aivan kuin olisi katsellut niitä peilin takaa.
Maija!
Ketään ei näkynyt, kukaan ei vastannut. Valo siivilöityi lehtien lävitse ja hajosi. Kristian sytytti tupakan. Savu laskeutui valon kanssa sammaleiden, muurahaisten ja kaarnan sekaan. Hän istahti kivelle. Toisessa kivessä oli kulunut kirjoitus: Ninä olen tässa. Kristian istui yksin. Hän luuli ettei kukaan nähnyt. Nyt hänessä oli jotain pyhää, jopa hirvittävää, ikään kuin naamiot olisivat pudonneet. Hän oli paljas ja auki. Naamioita ei ollut. Mitä jää jäljelle kun luulemme olevamme yksin eikä kukaan tarkkaile, valvo, kuuntele, vaadi eikä pyydä meiltä mitään? Mitä jää jäljelle kun olemme vastatusten oman minämme kanssa ja näemme sen ulkoa päin ja selvästi ja kasvoiltamme kuvastuu perimmäinen, kauhea ja kaikista alastomuuksista todellisin alastomuus joka paljastaa minän kaikessa avuttomuudessaan?
Maijan katoaminen vaikuttaa koko naapurustoon. Moni joko asuu yksin tai on yksinäinen, ja Maijan tapaus laittaa heidät kaikki miettimään omaa elämäänsä ja olemistaan. Kuka ja millainen minä olen? Miten suhtaudun muihin?
Kirjan ainoa heikkous on loppu, petyin siihen. Mielestäni Maijan katoamisen syy on liian helppo, liian yksinkertainen. Tarina lässähti aika lailla. Ehkä se olisi kaivannut vielä epilogin, lyhyen katsauksen siitä miten elämä on jatkunut katoamistapauksen ratkettua.
Muuten pidin kirjasta paljon. Tarina on realistinen mutta siinä on jotain maagista, ei yliluonnollista vaan sellaista joka imaisee mukaan tapahtumiin, aivan kuin lukija seisoisi itse nurmikolla tai joisi kahvia herra Hiililän luona. Tunnelma on samaan aikaan sekä epätoivoinen että leppoisa, huolesta musertunut että lapsenomaisen viaton.
Pääskynen kirjoittaa kaunista, vahvaa kieltä. Arkisten asioiden ohessa pohditaan syvällisiä, ei pitkästi vaan kuin ohimennen, lauseella parilla. Lukija saa kokea oivallusten hetkiä ja pohtia myös omaa minäänsä: niin, mitä jää jäljelle?
Kristian poikkesi metsikköön teräksestä ja kyllästetystä puusta rakennettujen kuntoilulaitteiden kohdalla. Syvemmälle kaseikkoon johti polku jolle oli kylvetty tupakantumppeja, alumiinitölkkejä, pullonkorkkeja ja lasinsirpaleita. Tutut paikat näyttivät tästä suunnasta vierailta, aivan kuin olisi katsellut niitä peilin takaa.
Maija!
Ketään ei näkynyt, kukaan ei vastannut. Valo siivilöityi lehtien lävitse ja hajosi. Kristian sytytti tupakan. Savu laskeutui valon kanssa sammaleiden, muurahaisten ja kaarnan sekaan. Hän istahti kivelle. Toisessa kivessä oli kulunut kirjoitus: Ninä olen tässa. Kristian istui yksin. Hän luuli ettei kukaan nähnyt. Nyt hänessä oli jotain pyhää, jopa hirvittävää, ikään kuin naamiot olisivat pudonneet. Hän oli paljas ja auki. Naamioita ei ollut. Mitä jää jäljelle kun luulemme olevamme yksin eikä kukaan tarkkaile, valvo, kuuntele, vaadi eikä pyydä meiltä mitään? Mitä jää jäljelle kun olemme vastatusten oman minämme kanssa ja näemme sen ulkoa päin ja selvästi ja kasvoiltamme kuvastuu perimmäinen, kauhea ja kaikista alastomuuksista todellisin alastomuus joka paljastaa minän kaikessa avuttomuudessaan?
Maijan katoaminen vaikuttaa koko naapurustoon. Moni joko asuu yksin tai on yksinäinen, ja Maijan tapaus laittaa heidät kaikki miettimään omaa elämäänsä ja olemistaan. Kuka ja millainen minä olen? Miten suhtaudun muihin?
Kirjan ainoa heikkous on loppu, petyin siihen. Mielestäni Maijan katoamisen syy on liian helppo, liian yksinkertainen. Tarina lässähti aika lailla. Ehkä se olisi kaivannut vielä epilogin, lyhyen katsauksen siitä miten elämä on jatkunut katoamistapauksen ratkettua.
Muuten pidin kirjasta paljon. Tarina on realistinen mutta siinä on jotain maagista, ei yliluonnollista vaan sellaista joka imaisee mukaan tapahtumiin, aivan kuin lukija seisoisi itse nurmikolla tai joisi kahvia herra Hiililän luona. Tunnelma on samaan aikaan sekä epätoivoinen että leppoisa, huolesta musertunut että lapsenomaisen viaton.
Pääskynen kirjoittaa kaunista, vahvaa kieltä. Arkisten asioiden ohessa pohditaan syvällisiä, ei pitkästi vaan kuin ohimennen, lauseella parilla. Lukija saa kokea oivallusten hetkiä ja pohtia myös omaa minäänsä: niin, mitä jää jäljelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti