Timo Polari: Unelma etelänavasta

 

Timo Polari: Unelma etelänavasta. Vaeltajan matkassa maailman vuoripoluilla ja erämaissa

WSOY 2003

248 s.

Olen sanonut ennenkin, että tykkään ihan hirmuisen paljon matkakertomuksista. Ei ole niinkään väliä missä ja millä välineillä liikutaan kunhan mennään. 

Timo Polari ei ole ihan tavallinen liikunnanopettaja. 20 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan hän toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa hiihtämisestä etelänavalle. Kirjassa on myös neljä muuta vaellusta eri puolilla maailmaa ja erilaisissa olosuhteissa. Etelänapa on tietysti kaikista vaativin, jo matka lähtöpisteeseen vie kauan. Loputon jäälakeus ei tarjoa helppoja kiintopisteitä, eikä etäisyyttä ole helppo arvioida. Välillä matkanteko on hurjan rankkaa, välillä kaikki sujuu hyvin. 

Viidellä vaelluksella olosuhteet ovat erilaiset mutta osin myös samanlaiset. Kestää matka sitten viikkoja tai kuukausia, siihen on valmistauduttava hyvin. (Kirjan lopussa onkin oivalliset ohjeet pitkän vaelluksen varalle.) Varusteiden on oltava kunnossa, on retkikohde sitten Etelämanner tai Lappi, tasaisehko jäälakeus tai Euroopan korkein vuori. Henkistä kanttia tarvitaan kestämään yksinäisyyttä ja huonon sään aiheuttamia viivästyksiä. Huumori antaa voimaa vaikeina hetkinä. On myös osattava antaa periksi luonnon voimille, ihminen kun ei niille mahda mitään. 

Etelämanner on kaikkien äärimmäisyyksien manner. Se on maapallon tuulisin, kylmin, kuivin, keskimäärin korkeimmalla merenpinnasta sijaitseva, vähiten tunnettu, luoksepääsemättömin ja ihmisen viimeksi löytämä kaikista seitsemästä maanosasta. Antarktiksella tuulet saattavat raivota 90 metriä sekunnissa (hirmumyrskynä pidetään yli 32 m/s puhaltavaa tuulta) ja pakkasennätys on -89,6 celsiusastetta. Etelämantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä eli se on noin 42 kertaa Suomen kokoinen sekä suurempi kuin Eurooppa ja Australia. Kuitenkin 98 % siitä on jään ja lumen peitossa. Kuvaavaa on sekin, että Etelämantereen lämpötila- ja kosteusarvot ovat lähempänä Mars-planeetan vastaavia kuin muun maapallon lukemia. 

(...)

Todellinen hiihtoaikamme koko retkellä on 400 tuntia. Tuon ajan olen kasvokkain itseni kanssa. Minulla on 400 tuntia aikaa pohdiskella maailmaa, itseäni ja elämääni. Etelämantereen näennäinen askeettisuus nostaa tuulen lumiveistokset ja auringon kimalluksen hangen jalokivimeressä merkityksellisiksi asioiksi; huomaamaan suuruuden pienuudessa, erottamaan sen, minkä itse oikeasti uskoo todeksi, siitä, mitä kiireinen  manipuloitu sivilisaatio uskottelee. Ei vain viinistä löydy totuus. Valkoiset jättiläismainingit ovat kuin päiväkirjan tyhjiä sivuja, joihin kulkijan on itse luotava oma kertomuksensa - ei paetakseen menneitä, vaan oppiakseen uusia lukuja itsestään. 

En tule itse koskaan hiihtämään etelänavalle tai pyöräilemään Islantia ympäri, mutta hyvä että jotkut niin tekevät ja vieläpä kirjoittavat kokemuksistaan kirjoja. Viihdyn oikein hyvin penkkivaeltajana, vaikka ääriolosuhteissa liikuttaessa kohdataan myös elämän varjopuolia. On useita eri syitä, miksi jotkut eivät selviä ääriolosuhteista hengissä. Eikä aina tarvita edes äärimmäistä kylmyyttä tai lumimyrskyä; nykyajan vitsaus on some, ja välillä lehdissä on juttuja ihmisistä jotka putoavat kuolemaansa yrittäessään saada täydellistä kuvaa Instagramiin. Surullista. 

Polari ei ole "pelkkä" vaeltaja, vaan myös taitava kirjoittaja. Retkistä on kerrottu hyvin eläväisesti. Paljon on tekemisen ja onnistumisen iloa, mutta lukijaa ei säästellä myöskään väsymykseltä, onnettomuuksilta, turhautumiselta. Tämä on mielestäni tärkeää. Moni voi ajatella että kiipeänpä vuorelle tai hiihdänpä etelänavalle ja saan mahtavia Instastooreja, mutta ei osaa ollenkaan ajatella kuinka kovaa peruskuntoa sellaiset suoritukset vaativat, mitä tapahtuu vuoristotaudissa, kuinka keskittymisen herpaantuminen voi aiheuttaa kauheita onnettomuuksia, kuinka varautua pettymykseen jos tavoite jää saavuttamatta. 

Matkan rasitukset alkavat näkyä ja varsinkin tuntua. Parinkymmenen kilon kantamuksen ulkoiluttaminen 10-12 tuntia päivässä kahden kuukauden ajan ei sovi hienohelmoille. Hartianseudun epäkäslihakset ovat kuin puusta veistetyt, oikeassa jalkaholvissa tuntuu aamuisin pistävää jomotusta ja persväli hiertyy parina iltana vereslihalle. 

Pitkän matkan vaeltajan perushyveitä onkin "myönteinen huono muisti". Edellisten matkojen tai päivien rasitukset ja vaikeudet haihtuvat uutta seikkailuannosta janoavasta mielestä, ja ennen pitkää huomaa taas raahaavansa reppua jossain päin maailmaa. 

Helmet-haasteeseen sain kohdan 25, "kirjan nimessä on ilmansuunta". Etsiskelin kirjaston tietokannasta eri ilmansuuntia, kiinnostavia kirjoja olisi ollut paljonkin. Päädyin lopulta kuitenkin tähän, koska Etelämanner kiinnostaa, ja myös koska olen aiemmin lukenut Polarin kirjan Murhenäytelmä Grönlannissa. Siinä hän kertoo tarkemmin traagisesta hiihtovaelluksesta Grönlannissa, retkestä josta hän tässä kirjassa kertoo lyhyemmin, tapahtuma-aikaan kirjoitettujen muistiinpanojen pohjalta.