Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Tammi 2003
295 s.









Olen aiemmin lukenut Itkosen Kohti-romaanin, josta pidin. Olen useasti miettinyt, että pitäisi lukea hänen muutkin kirjansa. Nyt oli tilaisuus lukea Myöhempien aikojen pyhiä, kirja joka osoitti vaikuttavuutensa vähän viiveellä.

Mark ja David edustavat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoa eli mormoneita. He ovat tulleet Suomeen tekemään lähetystyötä, vaikeaa työtä pikkukaupunkiin, joka ei halua ottaa heitä vastaan. Mark on uskossaan ehdoton, David ei niinkään. Davidin perhe on kuollut onnettomuudessa, mikä on saanut hänet epäilemään. Hänellä ei ole enää muuta perhettä kuin mormoniyhteisö, joka ei kuitenkaan riitä, ei korvaa vanhempia ja sisaruksia, ei pysty olemaan yhtä läheinen.

David tutustuu Emmaan, nuoreen naiseen joka rakastuu häneen. David käy ankaraa sisäistä kamppailua uskonsa ja tunteidensa välillä. Hän haluaisi tutustua Emmaan, mutta tämän haluama läheisyys - etenkin esiaviollinen seksi - on vastoin kirkon opetusta.

Toisaalla Mark käy sähköpostikeskustelua Gabriel-nimimerkin kanssa. Gabriel kysyy ja kyseenalaistaa mormonien opinkappaleita, ja Mark selittää asioita hänelle kärsivällisesti. Kunnes Gabriel menee kysymyksissään ja väitteissään liian pitkälle saaden Markin raivostumaan.

Toisilleen Mark ja David eivät puhu, tai puhuvat mutta toistensa ohi. Mark ei kerro Gabrielista, ei siitä mitä hän on tälle kirjoittanut. David ei kerro Emmasta, siitä että on viettänyt tämän kanssa aikaa. Mark ja David lakkaavat olemasta yksikkö; he tekevät yhä lähetystyötä mutta erkanevat koko ajan. Lopulta halkeama kasvaa liian suureksi ja asiat etenevät kohti vääjäämätöntä muutosta.

Jos Jumala arvioi väärin, lastaa ihmisen harteille enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa, eikö Jumala tee virheen?

Anteeksi.

Neljäntenä päivänä olin kotona yksin, tuijotin tapettien kuvioita. Hyvä että olin, revin lukematta kirjeen, joka kolahti luukusta puolenpäivän aikaan. Se tuoksui Emmalta, se oli tuhottava. Silloin minun ei tarvinnut kovettaa sydäntäni - minun sydämeni oli kivikova. Suurimman osan ajasta olin mielessäni leirillä, taas siinä samassa sängyssä jossa oli ohut patja ja nitisevä pohja ja maailma ympärilläni oli hiljaa, minä siinä kiinni vain ohuella langalla. En uskaltanut katsoa ulos, en kaivannut sieltä mitään, Jos Mark kysyi jotain, vastasin heti, sillä tavalla sain sen vaikenemaan. Perjantaina se raahasi minut mukanaan palvelutaloon, katselemaan kuinka hampaaton mummo söi paahtopaistia foliorasiasta ja sitten rukoilemaan vanhuksen kanssa. En ristinyt kunnolla käsiäni rukoillessani hänen puolestaan. Pelkäsin sotkevani vanhan naisen syntiini niin että hän kuolisi heti, lakkaisi hengittämästä ja kaatuisi lattialle eteemme. En voinut olla ihmisten kanssa, en voinut olla yksin. Jumala näki kaiken, koko ajan.

Itkonen kirjoittaa erilaisesta ja rohkeasta aiheesta. Kymmenen vuotta sitten ei ollut - eikä taida olla vieläkään - kovin tavallista kirjoittaa Suomeen tulevista ulkomaalaisista. Myöskään uskonnollinen aihe ei ollut silloin eikä ole nyt arkipäiväinen.

Lukiessa mietin, mistä saan kiinni. Tuntui että tarina oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana etten ihan ylettynyt siihen sormenpäillä. Mietin, mitä kirjoitan blogitekstiin. Lukemisen jälkeen oli tyhjä olo, mieli valkoinen paperi. Alitajunta ilmeisesti työskenteli koko ajan, sillä pari päivää myöhemmin tajusin kuinka hyvästä kirjasta on kyse.

Itkonen kirjoittaa taitavasti sekä vahvasta että heikosta uskosta, sekä vahvoista että heikoista ihmisistä. Hän kirjoittaa koskettavasti ihmisten ristiriidoista sekä itsensä että muiden ihmisten kanssa. Hän kirjoittaa rohkeasti ihmisen pienuudesta ja uskossa horjumisesta, uskalluksesta repäistä itsensä irti vaikka se tekeekin kipeää. Siinä juuri on kirjan voima, siinä että vaikka aihe ja henkilöhahmot saattavat olla kaukana lukijan arjesta niin käsiteltävät asiat ja tunteet tulevat lähelle, jopa ihon alle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Salla, Ansu ja Kaunosielu.